Toivo elää

Eräästä firmasta tuli vastaussähköposti koskien kesätyöhakemustani. Pyysivät soittamaan suoraan tietylle henkilölle, jonka kanssa voisin sopia tapaamisen. Uskaltaisikohan tässä jo valmistautua haastatteluun..

Jäädykepiirikunta eli Kilpirauhasen vajaatoiminta. Kaikkihan sen tiesivät. Paljastus oli tarkoituksellinen. Minäkään en ymmärrä. Parempi niin.

Koen pitkästä aikaa aitoa väsymystä. Luomet valuvat väkisin silmille ja puhti on poissa. Tekee hyvää unirytmilleni. Huomenna on luvassa melkoisen tappava päivä, joten järkevä ihminen painuisi unille. Ja minähän olen järkevä ihminen.

Alexander the gay

Sain viimein katsottua leffan Alexander, josta olin kuullut käytännössä pelkkiä negatiivisia kommentteja. Filmi ilmeisesti floppasi jenkeissä oikein kunnolla kriitikkojen murskattua sen jo ennakkoarvosteluissa. Vaikka en yleensä sorru ennakkoasenteisiin, täytyy sanoa että yllätyin, kun leffa ei ollutkaan niin huono.

Okei, eihän Alexander ollut mikään eeppinen spektaakkeli, vaikka niin kovasti yrittikin. Ehkä liian kovasti. Tarina eteni turhan suoraviivaisesti jaarittelevan ja mitäänsanomattoman dialogin saattelemana. Leffa oli ehkä hitusen liian pitkä, tosin ensimmäinen leikkausversio oli ilmeisesti vielä pidempi. Visuaalista karkkia oli kyllä tarjolla ihan kiitettävästi. Loppupuolella on leffan ehkä näyttävin kohtaus Aleksanterin uhmatessa vihollisen "ratsuväkeä". Farrell teki pääosassa parhaansa.

Ennen filmin katsomista en tiennyt oikeastaan yhtään mitään koko äijästä. Enkä taida tietää vieläkään. Aleksanteri sai kruunun, lähti valloittamaan jaloin aattein, eikä tyhmänä osannut lopettaa. Meni liian kauas, hävisi ja lopulta kuoli. Kaikki tämä kerrotaan kyllä hyvin ja historiallista autenttisuutta vaalien. Jotenkin vaan jäi epäselväksi, miksi Aleksanteri oli niin Suuri mies.

IMDb:n foorumissa spekuloitiin kovasti, mahtoiko elokuvan floppaamiseen rapakon takana vaikuttaa se, että leffan päähenkilöllä sattui olemaan miehisiä mieltymyksiä. Sikäli kun tiedän, Aleksanterin aikakaudella sellainen oli enemmän tai vähemmän yleistä. Aika naurettavalta tuntuisi boikotoida filmiä moisen takia. Vaan ei noista jenkeistä koskaan tiedä..

Todellista viihdettä

Stand up-komiikka ei ole mikään valtavirran viihdemuoto. Aina silloin tällöin kuitenkin tulee vastaan niin loistokkaita esityksiä, että ihan kummastuttaa, miksi töllöstä tulee päivät pitkät toinen toistaan naurettavampia saippuasarjoja ja keskinkertaista tilannekomediaa. Miten kukaan voi katsoa sellaista roskaa? Kovin on alhaalla rima.

Katsoin juuri taltioinnin Bill Hicks -nimisen stand up-miehen esityksestä, ja huomasin viihtyneeni paremmin kuin hyvin. Tällaista tahtoisi toden totta nähdä enemmänkin. Videoituna siis, en jaksa kiertää mitään savuisia klubeja. En edes tiedä, onko meillä kotimaassa tuollaisia komediaklubeja, joita elokuvissa tai sarjoissa näkee. Ei ainakaan pienemmissä kaupungeissa. Mutta juuri sellaisilta pieniltä klubeilta löytyisi varmasti monta nerokasta viihdyttäjää, joille voisi antaa oman puolituntisensa telkkarissa.

Hyvä stand up-komiikko tarttuu melkein aina ajankohtaisiin asioihin. Eihän vanhoja vitsejä jaksa kukaan kuunnella. Stand up-komiikassa tuntuu myös olevan sallittua astetta ronskimpi kieli ja rankemmat mielipiteet niin ihmisistä kuin asioista. Juttuja, jotka eivät tavallisten tv-sarjojen kukkahattutätisensuurista mene läpi. Näin meillä onkin yllättäen viihdemuoto, joka kykenee välittämään ankaraa yhteiskuntakritiikkiä huumoriksi naamioituna. Kerrassaan nerokasta.

Koomikko saattaa käydä läpi virassa olevan presidentin, hallituksen, uskonnot, sodat, rikokset, huumeet, luonnon ja ihmisen yleensä. Mikä tahansa onkin ajankohtaista, mistä vaan löytyykin epäkohtia. Ja siinä naurun ohella jokainen kärkevä vitsi saattaa pistää kuulijan ajattelemaan, että ehkä siinä ja siinä asiassa todellakin on jotain pahasti pielessä.

Ehkei stand up-komiikka muuta maailmaa tai saa aikaan vallankumouksia, mutta ainakin se herättää tervettä ajattelua, mikä ei nykypäivänä ole ollenkaan pahasta. MTV-sukupolvi pumpataan niin täyteen mitäänsanomatonta puppua, että ihan pahaa tekee. Pelkkää rahastusta.

Hiljaista

Olin juuri katsomassa hyvää komediasarjaa, kun puhelinsoitto veti mielen apeaksi. Juuri maanantaina mainitsin noista viimeaikaisista tieliikenneturmista ja nyt sain kuulla, että hyvä armeijakaverini on jokin aika sitten kuollut kolarissa. Emme olleet inttiaikojen jälkeen erityisen usein yhteyksissä, mutta siitä huolimatta mieleeni palautuvat nuo muutamat mukavat baari-illat. Kunnon kaveri, jonka elämä oli tietääkseni ihan mallillaan. Sattuma korjasi jälleen pois ihan väärän ihmisen.

Kohotan lasillisen edesmenneelle ystävälleni. Kerran täällä vain eletään, niin pian ollaan jo poissa.

Itsetunto

Talven perään itkeneiden toiveet näyttävät vähitellen toteutuvan. On taas lunta ja pakkasta. Hyvin olisin pärjännyt ilmankin. Nyt sitä lunta on sitten varmaan kesäkuuhun asti...

Päätin (taas kerran) aloittaa kunnon punttiohjelman. Jos sitä kykenisi näyttämään edes vähän vähemmän ruipelolta ja kalpealta IT-nörtiltä. Asiahan on niin, että jos on itseensä tyytyväinen, on olemassa edes jonkinlainen mahdollisuus itsetunnon kohottamiseen. Ja tyydyttävä ulkoinen olemus on luonnollisesti osa tuota itsensä hyväksymistä, älköön kukaan edes yrittäkö väittää vastaan.

Itsetunto ei ole mikään yksinkertainen juttu. Siksi kai sen saavuttaminen ja ylläpito onkin niin hankalaa, ainakin minulle. Yritin miettiä sopivaa vertauskuvaa itsetunnolle, mutta en siinä oikein onnistunut. Ajatellaan vaikka, että itsetunto on kuin ääretön astia, jonne kertyy koko ajan hitaasti vettä. Mitä enemmän vettä astiassa on, sitä parempi on itsetunto. Pahat vastoinkäymiset - mikä nyt itse kullakin itsetuntoa heilauttelee - saattavat kaataa astian hetkeksi, jolloin osa vedestä valuu pois. Jos on onnistunut elämään hyvin tasapainoisen elämän, astiassa on valtavasti vettä, eikä astia pääse enää kunnolla kaatumaan. Jos taas astia on jossain elämän alkuvaiheissa päässyt kovin tyhjäksi, kaatuu se aina uudelleen pienimmästäkin kolhusta, ja tarpeeksi suuren vesimäärän kerääminen käy mahdottomaksi.

Minun astiani ei taida olla kovin täynnä.

Posti kulkee

Yksi kiva blogi sitten otti ja katosi. Onneksi löytyy aina joku toinen tilalle. Hankin sitten huvikseni myös sähköpostiosoitteen omaa blogiani varten. Eli jos joku tuntee valtaisaa halua vuodattaa syvimpiä tuntojaan minulle privaatisti, tuosta oikeasta yläreunasta se osoite löytyy.

Lopettelen juuri Rikosta ja rangaistusta. Täytyy sanoa, ettei kirja tehnyt minuun hirveän suurta vaikutusta. Kirja sijoittuu 1800-luvun Venäjälle, eli ympäristöön, joka eroaa nykypäivästä melkoisesti. Elämänkatsomus, tavat ja käsitteet ovat tuosta ajasta jo sen verran muuttuneet, että tarinaan oli jopa vaikea päästä sisälle. Kirjassa käsitellään lisäksi paljon kristillisiä arvoja, mikä teki lukemisesta itselleni joissain kohdin turhauttavaa. Positiivista oli värikkäiden kielellisten ilmaisujen runsas määrä. Toisaalta henkilöiden puheet olivat välillä sen verran vauhkoja ja naurettavia, että teksti alkoi vaikuttaa jonkinlaiselta farssilta. Radikaalia yhteiskuntakritiikkiä, syvällistä ihmismielen tutkiskelua, kovaa realismia? Ehkä joskus, muttei enää. Ei missään nimessä silti huono teos.

"On tänään onnenpäivä, ei huolesta häivää, on tänään onnenpäivä, ja onnellinen oon!"

Ei päde mitenkään tähän päivään, tuli vaan vastaan jossain blogissa. Jos joku ei tiedä, niin tuo on Alfred J. Kwak -animaatiosarjan suomeksi hoilattu tunnussävel. Joskus muutama vuosi takaperin istuimme aamuyöstä baari-illan jälkeen parin kaverin kanssa erään 24h-bensa-aseman kahvilassa ja toinen tyypeistä rallatteli tuota jatkuvasti. Ei ärsyttänyt edes pidemmän päälle.

Elämän tarkoitus?

"Kel' onni on, se onnen kätkeköön.."

Jostain syystä en ole ikinä tajunnut tuon viisaalta kuulostavan virkkeen syvintä olemusta. Tai tiedän kyllä, mitä sillä haetaan, en vain ole varma haluanko olla samaa mieltä. Lyhyen elämäni aikana olen huomannut, että todellisia onnen tunteita on niin kovin harvoin. Ne lentää liihottavat tiehensä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Jos onnensa näyttämisestä täytyy pidättäytyä muiden tähden, mitä järkeä on onnen tavoittelussa? Niin kuin joskus jo kirjoitin, ihmisen täytyy voida elää itselleen. Mitään suurta yhteistä tavoitetta ei ole. Se on minun maailmankuvani.

En tiedä mitään parempaa kuin tuo pieni puristava tunne rinnassa, jonka kaksi toisiinsa kietoutunutta ihmistä luo toisilleen. Se kipeänsuloinen mielihyvä, joka värisyttää lämpimästi koko vartaloa. Siihen ei tarvita mitään pissavehkeiden yhteensovittelua. Se kumpuaa pelkästä ihastuksesta, vilpittömyydestä, siitä että tuntee olevansa tärkeä. Kerta toisensa jälkeen palaan ajatuksissani tiettyihin hetkiin ja saan tuon tunteen takaisin. Haluan kokea sen yhä uudelleen, kunnes turtumus lopulta haihduttaa sen olemattomiin.

Olen toivoton pieni tunteilija. Tiedän sen, enkä jaksa välittää. Tuo onneton haaveilija asuu niin syvällä minussa, ettei sitä pääse juuri kukaan koskaan näkemään. Se ei osaa murtautua ulos maailmaan, vaikka niin kovasti tahtoisi. Mutta aina välillä joku kaivaa tiensä tuonne syvälle ja saa pienen tunteilijan hymyilemään. Ja se on onnellinen saadessaan hymyillä, vaikka vain pienen hetken ajan.

Olenko sairas

Viime yön täytti jälkikrapulainen, pinnallinen uni. Sellaista unta, josta herättyään ei tunne itseään ollenkaan levänneeksi. Koko päivän on ollut ihan omituinen olo. Vatsassa velloo kuin siellä olisi jotain täysin sinne kuulumatonta, välillä päätä pyörryttää. Jos uskaltaisin, toteaisin että olen sairas jollain aivan ennenkokemattomalla tavalla. Mitkä mahtavat olla ruokamyrkytyksen oireet..

Toivottavasti aamulla tuntuu jo paremmalta.

Aivan kuin fyysisessä olotilassani ei olisi jo tarpeeksi kestämistä, päässäni harhailevat vieläkin viikonlopun asiat. Toisaalta ihan hyvä, että pysähtyy toisinaan vähän ajattelemaan ja hakemaan uutta perspektiiviä. Ehkä se tekee minusta vähitellen edes vähän paremman ihmisen.

Tieliikenteessä rytisi taas oikein kunnolla. Välittömästi tapauksen jälkeen ryhdyttiin metsästämään syypäitä. Toki tietyistä asioista täytyy kantaa jonkinlainen perusvastuu, mutta minkä ihmeen takia jokaisen isomman onnettomuuden jälkeen nousee samanlainen kohu. Maailma, jossa ihmisiä ei kuole sattumanvaraisesti, on täyttä utopiaa.

Jutun loppu

Mahtava päänsärky herätti minut muistelemaan loppuillan tapahtumia. En edelleenkään oikein tiedä mitä ajatella. Jos olen joskus valittanut elämäni tylsyyttä ja tapahtumien puutetta, vedän sanani nyt takaisin.

Nojailin baarin yläkerrassa kaiteeseen ja katselin alhaalla tanssilattialla vellovaa ihmismassaa. Bongasin seasta erään kaverini juttelemassa jollekin tytölle. Viereeni ilmestyi pari tyttöä, joista toinen pian moikkasi. Se oli nätti ja hoikka, vähän minua lyhyempi. Kauniit silmät. Oudon spontaanisti ja päättäväisesti tyttö tarttui käteeni ja lähdimme tanssimaan.

Tyttö osasi tanssia, niin kuin nyt kuka tahansa kauniimman sukupuolen edustaja osaa. Oli pitkästä aikaa todella hyvä fiilis. Jokin silti vaivasi minua. Tyttö tuntui välttelevän katsekontaktia ja hymyili kovin vähän. Eikö tekisi mieli hymyillä jos saa mieleiseltään henkilöltä vastakaikua? No, siirryimme kuitenkin sohvalle juttelemaan niitä näitä. Tyttö laittoi kätensä reidelleni, tuollainen pieni yksinkertainen ele, jonka vaikutus on uskomaton.

Peruskaavalla, viimeiset hitaat. Tyttö pyysi luokseen, ihan vaan nukkumaan. Tietenkin lähtisin, ei voisi olla parempaa tapaa päättää ilta. Saisin nukahtaa tuon kauniin olennon viereen. Lähdimme kävelemään ulos kohti taksia, bussia, mitä lie. Tyttö kiiruhtaa edelle ja mukana ollut tytön kaveri tahtoo puhua kanssani. Niin kovin varovaisesti tämä kertoo, että tytöllä on lapsia.

Juurikin näin sitä saadaan mies hämilleen. En tiennyt mitä sanoa, yritin ajatella. Mietin, oliko tämä tytölle jo tuttu kuvio. Lopulta lähdimme eri suuntiin.

Väkisinkin tulee mieleeni, että tarjottiinko tässä nyt sitä tilaisuutta, johon olisi pitänyt kaikesta huolimatta tarttua. Säikähdinkö turhaan, olisiko pitänyt odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää? Ei, taustalla järjen ääni huutelee.. ei tuollainen kuvio olisi mahdollinen, ei tässä elämäntilanteessa, ehkä muutoin. Ehkä minua ei edes harmita itseni puolesta, vaan tuon tytön. Täytyy tietty muistaa, että enhän edes tunne tyttöä. En tiedä, millaiseksi hän itse tilanteensa kokee. Ehkä suurentelen koko juttua suotta. Mutta siltikin tunnen oloni alhaiseksi. Olin juuri se paskiainen, joka reagoi varmasti täysin odotetulla tavalla.

Tyttö oli kaunis ja mukava. Sellainen, josta olisin voinut tykätä ihan oikeasti. Nyt tiedän millaista on tuntea yhtä aikaa haikeutta, vihaa, syyllisyyttä...

Jutun alku

Lauantai-ilta sujui mukavasti. Ensin käytiin porukalla syömässä ja sen jälkeen erään kaverin kämpille etkoilemaan. Väkeä oli enemmän kuin tarpeeksi täyttämään pieni asunto, jossa oli rajoitetusti istumapaikkoja. Eipä ahtaus kuitenkaan hyvässä nousuhumalassa mitään haittaa.

Juomavalinta meni sikäli pieleen, että tuhdin aterian jälkeen täyteen mahaan ei noin vain mahdukaan suuria määriä olutta. Väkisin kittaamalla tuloksena oli vain jatkuva ähky ja väsynyt olo. Tietääpähän seuraavalla kerralla varata vastaavaan tilanteeseen vähän vahvempia aineita.

Lähdettiin sitten parin kaverin kanssa etkoilta jo vähän aikaisemmin, suuntana Yo-talo, jossa en itse ollut vielä aikaisemmin käynyt. Tarkoitus oli jatkaa sieltä sitten myöhemmin muun porukan valitsemaan paikkaan. Yo-talo osoittautui, Nykästä lainatakseni, ihan mestaksi paikaksi. Pian paikalle saapui toisen kaverini tyttöystävä, jolloin päätimme parittoman kaverin kanssa vaihtaa maisemaa. Pari oli tästä tietenkin hieman nyreissään, mutta uskoisin että viihtyivät kuitenkin loppuillan hyvin ihan kahdestaan.

Pieleen meni

Joskus harvoin sattuu kohdalle päivä, jolloin kaikki tuntuu epäonnistuvan. Ei välttämättä mitään synkän masentavia juttuja, vaan ihan pieniä asioita. Tulee sellainen olo, että mitkään todennäköisyydet eivät päde ja satunnaisuudesta on turha puhua. Maailmankaikkeus ei vaan halua pelata normaalisäännöillä. Pelaat netissä pelejä, häviät jatkuvasti. Myöhästyt bussista, johon lähdit ihan normaaliin aikaan. Kännykän akku tyhjenee juuri silloin, kun et ole kotona laturin vieressä. Leipä tippuu lattialle, voipuoli alaspäin. Kaikki mahdolliset Murphyn lait.

Tänään on todellakin sellainen päivä.

Huomenna olisi tiedossa taas biletystä vähän isommalla sakilla. Suunnilleen kaikki kaupungissa olevat vanhat kaverit ja pari puolituttuakin. Täytyy sanoa että pientä irrottelua on jo vähän kaivannutkin. Edessä on vain ja ainoastaan tiukkaa aikataulua ja paljon hommia. Tai onhan sitä aikaa, kun vain osaisi käyttää sen harkitusti. Meikäläinen taipuu niin herkästi tuhlaamaan liian monta tuntia joutilaana olemiseen. Vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Nukkumisaikaakaan ei oikein kannata rajoittaa. Kokeiltu on, monesti ihan huomaamatta. Ei se vaan toimi.

Musiikki rauhoittaa ja rentouttaa, toisaalta kiihdyttää. En voisi elää ilman musiikkia. Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, josta suurinta osaa en koskaan ehdi kuunnella. Aina kun alkaa tuntua siltä, että kaiken on jo kuullut, löytyy jostain jotain tuoretta ja virkistävää. Musiikki kytkeytyy yhteen elämän tärkeiden tapahtumien kanssa. Kun kuuntelee jotain vanhaa kappaletta, saattaa mieleen palautua jokin tietty hetki menneisyydestä, jokin tietty tunnetila. Nostalgista.

Maine ja kunnia

Vai palkintojakin ne blogeillaan tavoittelevat. Joutavia. Mitään en moisista Kuukkeleista tiedä, mutta haiskahtaa pahoin vanhojen partojen sisäpiirisopupeliltä. Yllätyn kovasti, elleivät pystit löydy aikanaan pinserin top50:stä tai jopa top25:stä.

En toki ole katkera. Ymmärrän hyvin, ettei oma aikaansaannokseni ole tarpeeksi mediaseksikäs saavuttaakseen nykyistä laajempaa huomiota. Sisältökin on toisinaan mitä sattuu. Parempi näin, ei tule turhia suorituspaineita kirjoittamisen suhteen.

Mielessä on monta juttuaihetta, mutta väsyttää sen verran, etten taida aloittaa niistä ainuttakaan. Tyydyn vain muistuttamaan, miten vekkuli laitos katolinen kirkko onkaan. Sen mielestä kortonki on edelleen syntinen väline ja HIV ihan ok. Lisääntykää, täyttäkää maa ja kuolkaa sitten kaikki aidsiin. Loogista.

Sen pituinen se

Avaan alakaapin oven. Sieraimiini lehahtaa kirjava sekoitus erilaisia tuoksuja, tai paremminkin kuvottavia hajuja. Tuo inha löyhkäpilvi ei anna armoa, joten yritän pikaisesti arvioida tilanteen. Täpötäysi roskapussi, niin täysi ettei sitä saa enää edes sidottua kiinni. Vanha pitsalaatikko, maitopurkkeja, tyhjä hillopurkki, talouspaperirullia ja taas maitopurkkeja. Päätän purkaa sumaa pahimmasta päästä ja kiskaisen roskapussin tilastaan, sysäten samalla lattialle pinon maitopurkkeja. Kiroan ääneen. Sullottuani pahvisen purkkivuoren takaisin kaappiinsa, laahustan pihalle jätepussin kanssa. Viskaan pussin isoon roskikseen ja lähden polkemaan natisevalla romullani kauppaa kohti.

Kauppaan ei ole järin pitkästi matkaa, mutta kuitenkin sen verran, että on mukavampi taittaa se pyöräillen kengänpohjien kuluttamisen sijasta. Kaiken lisäksi sataa vielä jotain rännän ja veden välimuotoa. Niin, kävellessä tuo taivaalta valuva litku ehtisi kastella oikein kunnolla, pyöräillessä se ainoastaan iskee tuulen mukana päin kasvojani. Kylmä viima todellakin puhaltaa erityisen ilkeästi, saaden silmäni hetkessä ärtymään ja valumaan vettä. Vastaantulijat tölliselevät, ihmettelevät miksi tuo itkee. Tekisi mieleni huutaa jokaiselle, että ymmärtäkää nyt, mulla on vaan herkät silmät. Helvetti, ensi kerralla liimaan rintaani lapun, jossa lukee: "Herkät silmät, en itke" Saavun kaupan pihaan.

Siirryn kauppamoodiin, siihen samaan rutiinijärjestelmään, jonka niin monta kertaa aikaisemmin olen läpi käynyt. Tietyt tavarat pitää ostaa, joten kauppa käydään läpi kulkien lyhintä reittiä tuotteen A luota tuotteen B luo, poimien samalla tehokkaasti ostoksia koriin. Ja nytkin, niin kuin aina, suurin osa muista kaupan asiakkaista on niitä kummajaisia, jotka pysähtyvät joka hyllyn ääreen töllistelemään, ihmettelemään ja pyörittelemään tavaroita kädessään. "Mitähän mahtaa tänään maksaa tämä leipäpussi, jonka aina ostan. Onkohan tämä 10 senttiä kalliimpi kuin tuo toinen, jota en kuitenkaan ikinä päädy ostamaan." Heidän siirtyessään viimein seuraavan dilemman kohdalle, olen jo kassalla maksamassa. Kultakortti vingahtaa iloisesti, ja lähden kotia kohti.

Kaunokirjallisuudessa raiskataan kielioppisääntöjä vähän väliä, ainakin välimerkkien osalta. Ja ymmärtäähän sen, ei se ole niin justiinsa. Tärkeämpää on välittää se oikea mielikuva, kuin noudattaa orjallisesti virallisuuksia. Kaunokirjallisuudessa voi joutua myös käyttämään enemmän sellaisia rakenteita, joille ei oikeastaan ole hirveän täsmällisiä sääntöjä. Ainakin itselleni on jäänyt hieman pimentoon, miten tulisi välimerkittää irralliset tokaisut, jotka eivät ole lauseita. Juuri niin, tällaiset. Ehkä niitä pitäisi ketjuttaa pilkuilla lauseiden perään, mutta ei se aina tunnu kauhean järkevältä. Ihan hassua. Pisteestä tykkään. Ja jos tuo Dostojevskikin saa arvostuksensa säilyttäen viljellä tuohon malliin noita kolmen pisteen rykelmiään, suon minäkin itselleni oikeuden pilkuttaa lauseenvastikkeita aina kun siltä tuntuu.

Töiden etsintää

No niin, aseet on rassattu ja öljytty. Kohta saa alkaa räiskiä ympäriinsä. Kesätyöhakemuksia siis. CV:n päivittäminen oli vähintäänkin mielenkiintoinen homma, sillä mitään lisättävää siihen ei oikeastaan ollut. Täytyi kuitenkin yrittää viilata sitä hieman modernimpaan kuntoon. Tekisi vallan mieli jo jotain järkeviä hommia. Tätä köyhäilyä ei jaksa.

Nukuin luennon ohi. Ja nukuin toisenkin luennon ohi. Missä on itsekuri? Missä on vastuuntunto? Jossain hukassa.

Niin vähän kuin teessä kofeiinia onkin, tulee ihan kummallinen olo, jos sitä nauttii täysin tyhjään mahaan. En ymmärrä, miten kaikki kahviaddiktit voivat pitää siitä olosta. Omituisen hyperaktiivinen, muttei kuitenkaan pirteä fiilis. Täysin feikkiä ja pintapuolista.

Jenkit väittävät, että aikanaan suunniteltu homokaasupommi lyötiin jäihin. En usko. Siellä se on jossain piilossa. Jonain päivänä se joutuu terroristien käsiin ja koko Pohjois-Amerikan manner muuttuu yhtäkkiä heterovapaaksi vyöhykkeeksi. Tuo mielikuva, niin kuvottava ja pelottava, mutta herättää kuitenkin pienen toivonkipinän siitä, että amerikkalainen idiotismi vielä jonain päivänä kuolisi pois tältä planeetalta.

Vääntyneet kasvot

Niin kovin monella muullakin tuntuu olevan vaikeaa oman itsensä kanssa. Onhan se tietenkin kiva, ettei ole ainoa... vai onko? Mitä ihmeen lohtua muka tuo se tosiasia, että jollain muullakin on ongelmia? Ei niin minkäänlaista. Kaksi miinusta ei muutu yhdeksi plussaksi tässä tapauksessa.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei vaikeuksiaan pidä sysätä muidenkin syliin. Ketään ei oikeasti kiinnosta. Ja jos itselläni sattuu menevään loistavasti, pysyttelen visusti erossa masentuneista fiiliksenmyrkyttäjistä. Loppujen lopuksi jokainen on yksin ja omillaan.

Jokainen on oman onnensa seppä. Toisinaan on alasin hukassa, joskus ahjon liekki hiipuu. Sitä saa mitä tilaa. Niin makaa kuin petaa. Hah, jo riittää.

Edessä on valtavasti sosialisointia, pareittain tehtäviä harkkatöitä, ryhmätöitä.. juuri sopivat ainekset vetämään hermoni kireälle ja laittamaan itsetuntoni koetukselle. Sitä on vaan opittava selviämään, ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa on vaan pakko sovitella itsensä mukaan yhteiskunnan normaalielämään. Jos ei omaa paikkaa löydy, eletään loppuelämä omituisena erakkona.

Haluaisin joskus antaa jonkun yrittää hypnotisoida minut. Hypnoosi kuuluu nimittäin niihin asioihin, joita en usko, ennen kuin itse koen.

Hilpeyksiä

Tämä päivä tuntuu tarjoavan loputtomasti aiheita nauruun. Ensimmäisenä tuolilta tipautti nettihesarin uutinen Helsingin ympäristökeskuksen aikeista kieltää suunnistus ja muut maastotapahtumat muutamalta suositulta ulkoilualueelta. Alueista ollaan tekemässä luonnonsuojelualueita, ja suunnistuskieltoa perustellaan sillä, että maasto kuluu ja eläimet häiriintyvät. Siis voi helvetti. Onko typerämpää ikinä kuultu? Puhaltakaamme nyt kaikki yhteen hiileen, että muurahaisraukat säästyvät tylyltä suunnistustossukuolemalta. Eikä unohdeta kaikkia niitä murjottuja mustikan- ja puolukanvarpuja. Napajäätiköiden sulaminen ja otsonikerroksen ohentuminen eivät ole mitään tähän verrattuna! Suunnistajien päät pölkylle!

Sitten oli vuorossa Diili, kotimainen kopio The Apprentice -sarjasta. Kuten arvata saattaa, osanottajajoukko muodostui toinen toistaan lipevämmistä Sarasvuoklooneista. Jari Sarasvuo, tuo ylimielisten, pöyhkeilevien höpöhöpökonsulttien kruunaamaton kuningas. Konsultointia, myynnin edistämistä ja tuottavuuden parantamista kovilla palkkioilla. Hienoja abstrakteja nimikkeitä, mutta suureksi mysteeriksi jää, kuuluuko noiden ihmisten toimenkuvaan ikinä mitään konkreettista, oikeaa työtä.

Heti perään starttasi uusi kausi The Amazing Racesta. Tämän sarjan ensimmäinen jakso toimii yleensä hyvänä huumoripläjäyksenä. Ensimmäisessä jaksossa nähkääs esitellään uudet kisailijat. Nehän ovat niitä tavallistakin tavallisempia perusamerikkalaisia mattimeikäläisiä. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi konservatiivi-isästä ja homosta cheerleaderpojasta tai identtisistä miesmallikaksosista. Tietenkin mukana on myös kaksi mustaa kiintiöparia. Toinenkin homo löytyy.

Saturday night live

Unien ylitarjontaa. Olin menossa kotona käymään, mutta asemalla oli vartijoita, jotka pysäyttivät kaikki tulijat. Vai olikohan se jostain kumman syystä lentoasema, en ole varma. Joulun aikaan kuulemma täytyi pitää tarkemmin yllä turvallisuutta. Kysyivät kaikilta henkilöllisyystodistuksen, mutta yllätyksekseni ajokortti ei kelvannutkaan, eikä opiskelijakortti. Sen piti olla varusmieskortti(?). Kaivoin lompakkoni jokaisen taskun, mutta kortti vaan ei ollut siellä. Olin kai jättänyt sen kämpilleni. Sain luvan jatkaa matkaani, mutta koska korttia ei ollut, minun täytyisi tulla heti saman päivän aikana takaisin. Jos en tulisi, minut haettaisiin.

Pitkät yöunet, hyvää ruokaa ja erinomaista siideriä. Kerrassaan rento olo, lauantaiolo. Harmi vaan, ettei ole tuossa vieressä ketään, jonka kanssa voisin jakaa hyvän fiilikseni. Järkevin temppu olisi tietenkin lähteä hakemaan siihen joku, mutta olen juuttunut tähän tuoliini.

The Grudge on melkoisen onnistunut elokuva. Se on japanilaisen Ju-onin amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ja täyttää genrensä asettamat vaatimukset täydellisesti. Lajityyppihän on tietenkin kauhutrilleri, joka perustuu täysin katsojien säikyttelyyn kuvakikkailun ja äänimaailman yhteisvaikutuksella. Ei siis mikään psykologinen trilleri. Aihe on ihan mukiinmenevä ja juonen vajavaisuuskaan ei haittaa, sillä säikyttelyä on enemmän kuin tarpeeksi. Tavallaan pääosassa häärivä Sarah Michelle Gellar on kokonaisuuden kannalta tarpeeton. Tyttöparan näyttelijänlahjat rakentuvat korkeintaan kahden tai kolmen perusilmeen varaan, eivätkä juuri vakuuta.

Tynkä

Nyt syöksyi sukkula veenukseen. Ei vaan luotain Saturnukseen. Turhaa kikkailua joka tapauksessa. Kulunut haahka sekin jo.

Koska jumiutuneet hartialihakseni aiheuttivat yhdessä saunakäynnistä tulleen nestehukan kanssa mielettömän päänsäryn, ei kiinnosta satuilla tämän enempää. Toivottavasti Satu ei silvo minua.

Hyvää yötä.

Kaukonäky

Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset vähensivät television tuijottamista viime vuonna. Keskimääräinen päiväkulutus laski edellisvuodesta kuudella minuutilla kahteen tuntiin ja 47 minuuttiin. Ei mikään ihme, sellaista skeidaa suurin osa tarjonnasta nykyään on. Lupamaksukin nousee jatkuvasti.

Sama tutkimus kertoo myös, että viime vuoden lopussa noin kymmenen prosenttia katselusta tapahtui digitaalisesti. Vaikuttaa toivottoman pieneltä osuudelta, jos ajatellaan, että analogiset lähetykset lopetetaan jo 2006 tai 2007. Oikeastaan tämä nykyinen digitv on melkoisen typerä välivaihe. Se tarjoaa käytännössä vain hyvin vähän uutta. Puhun välivaiheesta, koska nurkan takana on jo odottamassa eurooppalainen HDTV-standardi, joka tuo mukanaan viimein sitä tarkempaa kuvaa. Sen hyödyntämiseen tosin tarvitaan sitten uusi telkkari tai videotykki.

Vaan samapa tuo oikeastaan. Vaikka olisi miten hienoa tv-tekniikkaa, voidaan palata taas siihen tosiasiaan, ettei mitään katsottavaa juuri ole. Yksi vaihtoehto on tietenkin maksullisten kanavien katsominen kaapelista tai satelliiteista. Jenkeissä on jo pitkään ollut tarjolla HDTV-satelliittikanavia. Euroopassakin on yksi HDTV-kiertolainen, mutta sieltä ei toistaiseksi näy mitään kelvollista ohjelmaa. En sitten tiedä, pystyykö Suomesta käsin katsomaan niitä jenkkisatelliittejä.

Harmi ettei tuota telkkua voi silti poistaa elämästään. Jostain ne elokuvat on katsottava videotykkiä odotellessa...

Miehisiä nesteitä

Hahaa! Ilmainen loma näköpiirissä. MTV3 uutisoi australialaisesta hedelmällisyysklinikasta, joka tarjoaa ulkomaalaisille miehille ilmaista kahden viikon lomaa. Vastineeksi tarvitsee vain käydä parin päivän välein klinikalla runkkaamassa purkkiin. Nerokasta. Harmi vaan että kosiskelu aloitettiin Kanadasta. Ehtineekö koskaan tänne Skandinavian perukoille...

... sitten eräänä päivänä kännykkä soi. Numero on tuntematon, mutta vastaan silti. Hetken on aivan hiljaista, mutta lopulta luurista kuuluu pienen lapsen epävarmalla äänellä: "Hi dad..."

Tuosta tulikin mieleeni, että tipaton tammikuu on heikoille. Tosimies viettää touhutipattoman. Minä vaan en jaksa yrittää kumpaakaan. Sitä vastoin päätin ottaa lukemisen taas tiiviimmin mukaan viikko-ohjelmaani. Kävin pitkästä aikaa kirjastossa, josta mukaani lähti Tolkienin Silmarillion sekä Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Sivistyksessäni on klassikkokirjallisuuden kohdalla pahoja aukkoja, joita pyrin nyt häpeillen paikkailemaan.

Vakioparturiliikkeessäni oli joku uusi tyttö leikkaamassa. On aina yhtä suuri arvoitus, miltä pää näyttää sen jälkeen, kun on yrittänyt selittää vanhan leikkausmallin tuntemattomalle leikkaajalle. Tällä kertaa lopputulos oli kuitenkin ihan kohtuullinen.

Opiskelija havainnoi

Luennolla tylsistyessä huomaa jänniä asioita. Salin oven auetessa tiettyjen ihmisten pää kääntyy _aina_ katsomaan tulijaa, ikään kuin sieltä tulisi joskus jotain muutakin kuin satunnainen opiskelija. Kun luentosalissa on yli satakin ihmistä, on aika selvää, että siitä ovesta kulkee jatkuvasti joku. Näin ollen ne päät saavat kääntyillä melko tiheään tahtiin. Muutama päänpyörittelijä tietenkin saattaa odotella jotain kaveriaan, mutta suurin osa näyttää toimivan ovivahtina jostain täysin mystisestä syystä.

Jotkut pystyvät istumaan surkeimmillakin luentosali-istuimilla parikin tuntia kivipaaden lailla, tekemättä pienintäkään elettä tai asennonvaihtoa. En minä vaan. Tiedä sitten vaatisiko se ihrakkaamman ahterin vai jotain muuta. On olemassa kaksi luentosalin perusasentoa. Joko istutaan selkä suorassa tai sitten löhötään perse penkin etureunalla. Oikeastaan on kolmaskin yleinen tyyli, etukenossa käsiinsä nojailu, mutta sitä minä en käytä. Kädet voivat olla joko rinnalla puuskassa tai levätä sylissä. Jalat voi sijoitella satunnaisesti lattialle, tai taittaa vaikka toisen jalan lepäämään polven päälle.

Näköni on nähtävästi huonontunut, koska en enää saa selkoa pienimmästä piperryksestä takariveissä istuessani. Jaksaisikohan sitä käydä näöntarkastuksessa. Mitä jos söisin ihan helvetisti porkkanoita? Näkisin hämärässä kuin päivällä ikään. Ja muuttuisin oranssiksi.

Samaa vanhaa

Ihan rauhassa kävelin ulkona, kun Arki jyräsi ylitseni. Se veti minut imussaan kouluun asti. Niin, lyhyt hermoloma on ohi ja perinteinen pakerrus jatkuu. Tästä keväästä näyttää tulevan vielä rankempi kuin koskaan. Toukokuun loppu kun koittaa, olen melko varmasti henkisesti palasina.

Olo opiskelijamassojen keskellä tuntui tauon jälkeen taas aivan sietämättömältä. Kun tietäisi, mistä tuo ongelmallinen tunne oikein kumpuaa. Ihmisjoukkoallergia. Ainoa konsti taitaa olla vanha kunnon siedätyshoito. En todellakaan aio ruveta popsimaan mitään psykomömmöjä. Uskon pystyväni käsittelemään tämän järjellä. Olen ainakin toistaiseksi oman itseni herra.

Itse itseäni neuvoen. Ei pidä tarrautua jokaiseen vastoinkäymiseen. Niitä tulee kuitenkin väistämättä tasaisin väliajoin. Niitä kun sitten jää mielessään jauhamaan ja suurentelemaan, seurauksena ei voi olla muuta kuin armoton vitutus. Armottomaan vitutukseen juodaan armoton kostokänni, josta sitten seuraa armoton krapula. Siinä ei armoa jaella.

Kun osaisi olla iloinen pienistäkin positiivisistä jutuista. Osaisi olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan. Helpommin sanottu kuin tehty tällaiselle pessimistikyynikolle. Mutta ainahan voi yrittää.

Nuorukainen ja meri

Vieressäni istuva nainen laittaa kätensä reidelleni. Nainen näyttää ehkä hieman Katri Manniselta. Se sanoo: "Jos vaikka joskus satutaan kaatumaan samaan sänkyyn, niin maanantai olisi paras päivä." Jossain vaiheesssa herään ja ihmettelen. Soooo weird. Onkohan kukaan koskaan oikeasti flirttailut kanssani, saati sitten vihjaillut suoraan?

Tuuli vinkuu taas ulkona. Selailen kuvia tulvivalta pääkaupunkiseudulta ja totean, että sisämaassa on toisinaan ihan kiva asua. Jos totta puhutaan, asuisin mieluusti meren rannalla. En suoraan aaltoisan avomeren rannalla, vaan paikassa, jossa meri työntyy syvälle sisämaahan muodostaen viihtyisiä, matalavetisiä poukamia. Vanhemmillani on mökki juuri sellaisessa paikassa, mutta siellä tulee käytyä välimatkan takia turhan harvoin.

Syvässä tummassa meressä on jotain mahtipontista ja pelottavaa. Meri on armoton - se antaa, mutta myös ottaa. On jotenkin lohdutonta seisoa syksyisenä päivänä karulla rantalaiturilla, johon on kiinnitetty vieri viereen pieniä suomujen sotkemia kalastusveneitä. Ilma on kolea ja sumuinen. Tuuli ajaa vaahtopäitä aallonmurtajaan ja lokit kirkuvat ainaista valitustaan. Meressä on suunnatonta voimaa, jota ihminen ei voi koskaan kesyttää. Merta täytyy kunnioittaa.

Aamukastehelmisimpukka

Nyt koitti sitten se voiton päivä. Jääkaapissa kun ei ole minkään valtakunnan levitettä. Kauppaankaan en jaksaisi yhden vaivaisen voipaketin takia lähteä. Tästä seuraa väistämättä myös leivätön päivä, koska kukapa tahtoisi syödä leipää ilman voita. Tai eihän kukaan enää sitä oikeaa voita laita leivälle, vaan jotain näistä kevytmargariinirasvalevitteistä. Koska näille kevytmargariinirasvalevitteille ei ole mitään vakiintunutta yleisnimitystä, sanon niitä ihan vaan voiksi, vastoin Euroopan Unionin pölvästien yleviä määräyksiä. Niin, ainakin sana "levite" raapii ympäripyöreydellään informatiivisuuden pohjamutia.

Joululahjaksi saamani iso purkki vihreää luomuteetä tyhjenee kovaa vauhtia. Parhaimmillaan tulee päivässä juotua kaksi tai jopa kolme kupillista. Vaikka itse tee olisikin terveellistä, siihen tulee laitettua kuitenkin aika paljon sokeria, mikä ei välttämättä ole niin hyvä juttu. Yhteen kuppiin laitan yleensä pari teelusikallista sokeria. Jos ajatellaan, että päivässä juon keskimäärin puolitoista kuppia teetä, ja yksi teelusikallinen on tilavuudeltaan 5 millilitraa, tulee vuodessa käytettyä melkein 5 ja puoli litraa ylimääräistä sokeria. Tiedä sitten näkyykö tuollainen määrä missään.

Kai se on pakko vähitellen syventyä tuohon tenttimateriaaliin. Illalla voisi sitten katsoa pitkästä aikaa vaikka leffan ja ottaa siinä sivussa pari viinilasillista.

Saavutuksia

Flunssa alkaa viimein olla voiton puolella. Ihmeen kauan tuommoinen harmiton pikku tauti vaan saattaa häiritä normaalielämää. Harkkatyökin valmistui tänään, eikä todellakaan yhtään liian aikaisin. Koin hetkellistä tyydytyksen tunnetta, joka kuitenkin laantui välittömästi muistettuani tulossa olevan tentin.

Voihan helvetti. Suomi korottaa jälleen katastrofiapusummaa. Miksi oi miksi. Ei niitä tuhoja ylettömällä rahanlapioinnilla korjata. Loppuvuoden saadaankin sitten taas päivitellä että ei ole rahaa siihen ja ei ole rahaa tähän. Onko missään enää mitään järkeä? Ei ainakaan rahakirstujen vartijoiden päässä.

Kohta onkin taas se aika, jolloin pitää ruveta kyttäämään varteenotettavia kesätyöpaikkoja. Toivon mukaan jo ensi kesäksi irtoaisi oman alan hommia. Vaan Toivopa onkin monesti osoittautunut valehtelevaksi paskiaiseksi, joten ammun sitä lähietäisyydeltä haulikolla päähän. Uskostakaan tuskin on asiassa hirveästi apua, joten täytyy vain olla kärppänä paikalla ja napata se jobi jostain.

Loppiainen

Unessa sovittelin päähäni knallia. Tiedättehän, sellainen hassu pyöreä hattu. Olikohan Chaplinilla sellainen, vai oliko se silinteri. Ei voi muistaa. Kummastelin kuitenkin, mistä synapsini repivät moisen uneeni. Kai se on tämän rytminsiirros, joka pistää vähän päätä sekaisin. Pintaan nousee mitä sattuu. On kuitenkin ihan kiva olla taas ihan aamusta hereillä.

Ja nyt posahti liesituulettimen lamppu. Paskaa sähköä täällä.

Nettihesari kertoo Kiinan väkiluvun nousseen yli 1,3 miljardin. Ennustusten mukaan se tulee nousemaan aikanaan 1,6 miljardiin asti. Koskas viimeksi puhuinkaan liikakansoituksesta... No, toinen uutinen antaa vähän vastapainoa. Suomessa tehtyjen kansainvälisten adoptioiden määrä on ennätyslukemissa. Suosituin adoptiomaa yllättäen Kiina. Hyvä homma.

Aasian härdelli painoi jonkin verran pimentoon Irakin tapahtumia. Käsitykseni mukaan jenkit ovat siellä edelleen syvällä kiinteässä ulosteessa. Kapinalliset pitävät yllä sekasortoa, eikä maailman suurimmalla sotakoneistolla ole keinoja saattaa tilannetta lopulliseen päätökseensä. Olisivat aikanaan ottaneet opiksi Vietnamista. Vaan täytyy myöntää, etten kyllä ymmärrä mitä Irakin kapinalliset luulevat toiminnallaan saavuttavansa. Amerikkalaisten lisäksi ne tappavat ihan omiaankin.

Nyt on kuulemma loppiainen. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä tämän juhlapäivän merkityksestä. Kuitenkin jotain jeesusjuttuja, joten en vaivaudu edes ottamaan selvää.

Aamu sarastaa

Vuorokausirytmistäni on taas vähitellen tullut melkoinen vitsi. Ajattelin pistää sen raiteilleen valvomalla tämän yön. Illalla saa sitten mennä aikaisin nukkumaan. Yö on loistavaa aikaa koodaamiseen. Mistään ei kuulu minkäänlaisia häiriöääniä. Voi keskittyä aivan täydellisesti olennaiseen. Irkissäkään ei ole ketään huutelemassa.

Unirytmin ohella koko viime vuoden loppupuolella tarmokkaasti aloittamani elintapojen parannusohjelma oli melkoinen pohjanoteeraus. Itsekurini riitti toteuttamaan sitä vain parisen viikkoa. Sinäkin aikana enemmän tai vähemmän puutteellisesti. Pahiten itseinhoa aiheuttava asia tällä hetkellä on saamattomuuteni. Saatan innostua jostain asiasta valtavasti ja päätän jatkaa vannoutuneesti sen parissa. Jonkin ajan kuluttua innostus lopahtaa ja törmään ehkä johonkin aivan uuteen innostuksen aiheeseen. Miksi on niin vaikeaa saattaa asioita päätökseen? Tai edes sitoutua kunnolla johonkin vähän pidemmäksi aikaa. Olenko liian mukavuudenhaluinen? Haenko vain toinen toistaan parempia viihdytyksen lähteitä? Pilalle hemmoteltu tyhjäntoimittaja.

Joskus pidin itseäni hyvinkin määrätietoisena ja tehokkaana. Olen edelleen ylpeä siitä, että olen varsin immuuni nautintoaineiden psyykkisille riippuvuuksille. Viina ei voisi ikinä ohjailla elämääni. Fyysisiin riippuvuuksiin en ole koskaan itse törmännyt. Silti nyt näyttää siltä, että olen kehittänyt addiktion ylenmääräiseen vapaa-aikaan. Ja tässä tapauksessa vapaa-aika on yhtä kuin laiskuus. Puuttuu motivaatio tehdä asioita, jotka eivät tuota puhdasta mielihyvää. Jos pitäisi tehdä jokin uudenvuodenlupaus, se olisi ehdottomasti ajankäytön tehostaminen.

Tyttö tuijottaa seinältäni niin kuin ennenkin. Sillä on pitkät ruskeat hiukset ja ilmeettömät, mutta voimakkaat kasvot. Musta meikki on valunut alas poskia pitkin. Kaulassa on ruosteinen kahle ja päässä jotain kyberneettisiä lisäkkeitä. Tyttö on runneltu, muttei murtunut. Pitääkin jossain vaiheessa hankkia lisää noita hienoja teoksia seiniä koristamaan.

Another day

Herätyskello ulisee. Lyön sen pikaisesti kiinni ja päätän vielä loikoilla sängyssä. On iltapäivä, mutta ulkona on masentavan hämärää. Huokaan ja jään tuijottamaan kattoa. Ei ole mitään kiirettä, koska ohjelmassa on oikeastaan vain yhden harkkatyön kanssa pakertamista.

Olen ikuinen unelmoija, viaton haaveilija. Mielikuvitukseni herättää kirjan tapahtumapaikan eloon. Samaistun hetkessä elokuvan päähenkilöön. Elän kuvitelmista, pakenen fantasiatarinoihin. Tahdon olla se yksinäinen sielu, joka vaeltaa koleassa suurkaupungin yössä ja poikkeaa pieneen lämpöiseen kahvilaan. Haluan lähteä aamuhämärissä lenkille puiston lammen ympäri. Kuvittelen käveleväni kesäisen niityn reunaa heinäsirkkojen sirittäessä. Kertoja puhuu hitaasti ja rauhallisella äänellä viisaita sanoja elämästä. Pysähdyn ja käännyn. Katson haikea ilme kasvoillani kaukaisuuteen.

Unelmia ei voi kukaan viedä minulta pois. Täydellinen maailma on aina oleva kuvitelmissani.

Nousen sängystä ja laitan teeveden kiehumaan. Luen aamun uutiset netistä teetä siemaillen. Liikaa Aasiaa edelleen. Haron rasvaisia hiuksiani ja huomaan olevani muutenkin pitkän suihkun tarpeessa.

Toipilaana edelleen

Mikäköhän tuota Bloggeria vaivaa, kun se ei päivitä profiiliani. Mukaan on laskettu vain kolme ensimmäistä postausta, eikä muutosta näytä tapahtuvan. Mahdoinko poistaa layoutista jotain tärkeitä merkintöjä. Ihan sama. Entä missä viipyy uudistunut blogilista? Kaikki tänne mulle heti!

Yritin taas keksiä muutaman kohdan lisää elämäntavoitteiden listaani. Aika nihkeetä on. Olisiko yksinkertaisesti niin, että olen kovin vähään tyytyväinen? No joo, vaikka tavoittelemisen arvoisia asioita olisi vain muutama, ei niiden saavuttaminen ole välttämättä ihan yksinkertaista. Tai voi se olla jollekin muulle yksinkertaista. Olen niin hemmetin avuton joissain asioissa.

7. Haluan vielä joskus nousta itsetunto-ongelmien ja sosiaalisten vaikeuksien kuopastani.
8. Haluan asua jonkin aikaa jossain ulkomailla.
9. Haluan, että joku arvostaa minua.

Turhan usein tuntuu siltä, että pinnallisuudella selviää nykymaailmassa helpommin kuin muilla avuilla. Luonnonkauniita tai kauniihkoiksi ronkittuja ihmiskasvoja ja vartaloita puskee esiin joka paikassa. Pieni vaatimattoman näköinen ihminen tuntee olevansa vallan väärässä paikassa. Karkeasti voidaan rajata kaksi kastia, kauniit ja rumat. Kauniiden kastissa on helppoa, kaunis tykkää toisesta kauniista. Kaunis saattaa pitää myös kastien rajalla epätoivoisesti roikkuvasta rumasta. Mutta millä ihmeen todennäköisyydellä kaksi kauneusihanteilla aivopestyä rumaa voisi ikinä huolia toisiaan?

Juu. Liian mustavalkoinen ajattelu on kaiken pahan alku ja juuri. Polku kyynisyyden mustaan maahan.

Sairasta pohdintaa

Kuvittele tähän liuta satunnaisesti poimittuja kirosanoja. En jaksaisi nyt sairastaa. Näennäisen moderni lääketiedekään ei tarjoa kunnollista helpotusta tavalliseen flunssaan. Ihan perseestä. Kipeänä näkee aina mielenkiintoisia unia, ja näin kävi myös viime yönä. Yhdessä istuin linja-autossa, ja joku vanhempi täti puhdisti sormellaan korvaani pitkään ja hartaasti. Toimenpiteen päätyttyä hymyilin ja kiitin. Toisessa unessa olin hammaslääkärissä, jossa minulta otettiin pois valtavat raudat sekä ylä- että alahampaista. Raudat oli kiinnitetty jollain ihmeen liimalla, jota sain sitten kakoa pois suustani pitkän aikaa. Heräsin siihen, kun syljin oikeasti sängylleni.

Mistä tämä kaikki räkä ja lima oikein tulee? Tämä on näitä hetkiä, jolloin ikioma hoivahoitsu olis tosi kiva juttu.

Eräs South Parkin siirtolaisia käsittelevä jakso pisti miettimään. Otetaan esimerkiksi vaikka väkimäärältään Suomen kokoinen yhteisö, ja oletetaan että se elää täysin eristyksissä muusta maailmasta. Eristyksissä siten, ettei maasta muuta ketään eikä maahan muuta ketään. Miten kauan menee, että yhteisön kaikki yksilöt ovat vaarallisen paljon sukua kaikille muille? Vai onko olemassa jokin tietty ihmismäärän raja-arvo, jonka yläpuolella sisäsiittoisuudesta ei voi muodostua ongelmaa? Biologia ei ole vahvaa alaani, enkä jaksa ottaa asiasta selvää. Onko koko planeetta jonain päivänä yksi iso sukurutsaava massa, joka tuottaa vain sairaita jälkeläisiä ja taantuu lopulta olemattomiin?

No joo, tuskin. Toinen päässäni pyörinyt aihe on muiden planeettojen asutus. Mikäli jossain vaiheessa päästään siihen tilanteeseen, että siirtokunta jossain tuolla kaukana on mahdollinen, millä perusteella sinne lähtijät valitaan? Valitaanko vain kaikkein älykkäimmät ja pätevimmät joka alalta? Tuijotetaanko rotujen välistä tasa-arvoa? Pistetäänkö siinä alulle uusi ylivertainen ihmisrotu? Ja jos palataan taas tähän rutsausjuttuun, miten paljon siirtokuntaan on yleensä lähetettävä populaa, jotta voidaan taata terve kehitys? Mitenkäs paljon Amerikkaan aikanaan lähti väkeä... terve kehitys, hmm.

Jotta pääsen seuraamaan näitä vaikeita kysymyksiä sitten joskus tulevaisuudessa, joudun syväjäädyttämään itseni ja toivomaan, että joku muistaa myös herättää meikäläisen sitten kun aika on kypsä.

Yhdes yhdettä

Voi pyhä perkele. Vuosi alkoi sitten todennäköisesti koko vuoden pahimmalla krapulalla. Herättyäni vertikaaliasentoa ei uskaltanut pariin tuntiin edes kokeilla. Hetken jo epäröin, vietetäänkö surupäivää sen luonnonmullistuksen vai kankkuseni takia.

En edes ymmärrä mistä moinen johtui. Toki olin syönyt flunssalääkkeitä ja juonut hitusen enemmän kuin normaalisti, mutta ei mitään sen kummempaa. Illalla oli vielä hyvä olo ja pitkästä aikaa ihan hauskaa. Päädyin hitaille kaverini tyttöystävän kanssa, mutta muuten ei juuri lykästänyt. Ei, taustalla ei ole mitään suurta ihmissuhdedraamaa. Näytin kai vaan siinä vaiheessa iltaa niin yksinäiseltä, että tytön kävi sääliksi.

Kotimatkalla jouduin solkkaamaan puoliruosteisella englannillani parin ulkomaalaisen kanssa. Kommunikaatio sujui kohtuullisen hyvin ottaen huomioon senhetkisen laskuhumalani. Mitä nyt muutama sana vaihtoi paikkaa ja merkitystä.

Junamatka pahassa krapulassa on mahdollisesti hirveintä mitä ihminen voi kokea. En halua käydä samaa läpi enää ikinä. Huomasin myös, että mitä pahempi krapula, sitä pahempi on krapulapanetus. Mikäli hanskaan hakkaamista ei olisi keksitty, olisin luultavasti syytteessä väkisinmakaamisesta.