Samaa vanhaa

Ihan rauhassa kävelin ulkona, kun Arki jyräsi ylitseni. Se veti minut imussaan kouluun asti. Niin, lyhyt hermoloma on ohi ja perinteinen pakerrus jatkuu. Tästä keväästä näyttää tulevan vielä rankempi kuin koskaan. Toukokuun loppu kun koittaa, olen melko varmasti henkisesti palasina.

Olo opiskelijamassojen keskellä tuntui tauon jälkeen taas aivan sietämättömältä. Kun tietäisi, mistä tuo ongelmallinen tunne oikein kumpuaa. Ihmisjoukkoallergia. Ainoa konsti taitaa olla vanha kunnon siedätyshoito. En todellakaan aio ruveta popsimaan mitään psykomömmöjä. Uskon pystyväni käsittelemään tämän järjellä. Olen ainakin toistaiseksi oman itseni herra.

Itse itseäni neuvoen. Ei pidä tarrautua jokaiseen vastoinkäymiseen. Niitä tulee kuitenkin väistämättä tasaisin väliajoin. Niitä kun sitten jää mielessään jauhamaan ja suurentelemaan, seurauksena ei voi olla muuta kuin armoton vitutus. Armottomaan vitutukseen juodaan armoton kostokänni, josta sitten seuraa armoton krapula. Siinä ei armoa jaella.

Kun osaisi olla iloinen pienistäkin positiivisistä jutuista. Osaisi olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan. Helpommin sanottu kuin tehty tällaiselle pessimistikyynikolle. Mutta ainahan voi yrittää.