Päättymätön tarina

Eipä ole ilmestynyt vähään aikaan kirjoituksia. Ei sille mitään erityistä syytä ole, ei vaan nyt jaksa kiinnostaa, ei ole mitään sanottavaa. Jostain syystä kaikki tuntuu menneen taas niin alamäkeä, etten oikein osaa edes pukea mietteitä sanoiksi. Taitaisi syöksykierre olla kuvaavampi termi. Tietyllä tavalla alan vähitellen olla aika neuvoton.

Jokainen varmasti arvottaa itseään ja elämäänsä omalla yksilöllisellä tavallaan. Kriteerit vaihtelevat. Omalla kohdallani tärkeimpiä asioita ovat sattumalta juuri ne, joissa olen edelleen toivottomasti lähtöpisteessä. On siis väistämättä aika epäonnistunut olo, vaikka jonkun toisen silmissä asiat eivät niin huonosti olisikaan.

Jos tämä olisi siirappinen ihmissuhde-elokuva, olisin se ei-kovin-suosittu näkymätön tyyppi baarin nurkkapöydässä katselemassa sivusta, miten muut viettävät vilkasta sosiaalista elämäänsä. Poika istuisi siellä yksin, koska tytöt eivät tunnu hänestä kiinnostuvan, eikä todellisia ystäviäkään juuri ole.

Jos elokuvalla olisi onnellinen loppu, pian joku naapurintyttömäisellä tavalla kaunis nainen huomaisi surullisen pojan, ja menisi juttelemaan tälle. He ihastuisivat toisiinsa, ja lopun voi kukin täydentää haluamallaan tavalla. Jos taas leffa olisi mollisointuinen aina loppuun asti, poika lähtisi lopulta yksin kävelemään räntäsateessa kotia kohti. Välillä hän pysähtyisi kuuntelemaan katusoittajan versiota Stairway to heavenista ja miettimään, miksei juuri hän ansaitse olla onnellinen.

Yhden miehen sota

Niin vain piti tämäkin päivä nähdä. 18-vuotias suomalainen abipoika oli padonnut tarpeeksi vihaa sisälleen ja halusi päättää päivänsä näyttävästi. Kovin sekaisia ajatuksia mahtoi liikkua pojan päässä, kun hän toteutti yhteiskuntaa ja ihmisrotua vastaan kohdistetun massamurhansa juuri Jokelan koulussa. Kukaties ylevien aatepuheiden taustalla oli kuitenkin henkilökohtaista kaunaa kanssakoululaisia kohtaan. Oman puumerkkinsä historiankirjoihin hän näin sai, valitettavasti. Oman varttituntinsa parrasvaloissa.

Odotettavissa lähiviikkoina mm. median, väkivaltaviihteen, tietokonepelien, musiikin, asevalvonnan, mielenterveyshoidon ja internetin kritisointia. Toistaiseksi on jo ehditty syyllistää ampujan ex-tyttöystävä ja koulun rehtori, joka ei epämääräisten tietojen mukaan ottanut tosiaan varoituksia ampujan mielentilasta. Peräänkuulutetaan lisää kieltoja ja mahdotonta valvontaa. Tyhjänpäiväistä spekulointia, mutta mitä jos Columbinea ja Virginia Techiä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olisiko Pekka-Eric Auvinen ottanut esimerkkinsä jostain muualta?

Miksi? Koska ihminen tähän kykenee. Olisiko tapahtunut sitten voitu jotenkin estää? Pelottava tosiasia taitaa olla, että ei. Asiaan vaikuttaneita muuttujia on yksinkertaisesti liikaa. Suomessa on varmasti valtaisa määrä vastaavanlaisia nuoria, jotka ovat väsyneet pahaan oloonsa ja vihaavat maailmaa. Helvetti, meikäläinenkin tilittää täällä jatkuvasti, miten tyhmiä ihmiset ovat ja miten epäreilussa, kieroutuneessa maailmassa elämme. Miten ennustetaan, kellä napsahtaa?

Askel masentuneisuudesta tappajan saappaisiin on valtaisa, mutta harvoille yksilöille nähtävästi silti liian pieni. Suurin kysymys lienee, mikä kumma saa jonkun heittämään pois pienimmätkin moraalin ja inhimillisyyden rippeet ja oikeuttamaan itselleen tuomarin ja teloittajan roolin sen sijaan että viiltäisi ainoastaan omat ranteensa?

Syyttävä sormi

Suunnilleen viikko sitten oli juttu hälytysajossa kolaroineesta ambulanssista. Ambulanssi suistui toisen auton ohituksen jälkeen ojaan ja törmäsi puuhun. Kyydissä oli lääkäri, sairaanhoitaja ja keskosvauva, joka kuoli. Jutussa ei sanottu, miten kriittinen vauvan tila oli kuljetuksen aikana, mutta joka tapauksessa kuski kertoi ajaneensa 120 km/h kahdeksankympin alueella. Kuskia syytetään nyt kuolemantuottamuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.

Vastaavanlaisia syytteidenlangetuksia olen nähnyt usein. En suostu käsittämään, miksi järkevässä yhteiskunnassa toimitaan näin. Kuskihan teki työnsä, eli pyrki toimittamaan hoitoa tarvitsevan potilaan nopeasti määränpäähänsä. Onnettomien sattumusten seurauksena kävi sitten näin. Miksi kuskia pitäisi rangaista, vaikka se tehtäisiinkin vain muodollisesti? Ei kaikelle voi aina nimetä syypäätä ja vastuunkantajaa.

Aurinkoista aamua

Philips toi viimein markkinoille hieman maltillisemmin hinnoitellun version tuotteesta, jollaista olen jo jonkin aikaa haikaillut. On vieläpä ihan siedettävän näköinen verrattuna muutamaan kilpailijaan. Sarastusvalo on eräänlainen herätyskello, joka sytyttää aamulla puolisen tuntia (joissain malleissa säädettävä aika) ennen heräämistä valon, joka kirkastuu sitten portaattomasti. Tällä siis apinoidaan auringonnousua. Sarastusefektin pitäisi vaikuttaa siten, että herättyäsi olet tavanomaista pirteämpi, koska tarpeeksi kirkas valaistus vähentää käpyrauhasen melatoniinituotantoa. Melatoniinia erittyy öisin ja sen tarkoitus on kai lähinnä ylläpitää unta, mutta aamulla heräämisen jälkeen se aiheuttaa ainoastaan turhaa tokkuraisuutta. Aamukrapulaisuus tuskin katoaa tällä menetelmällä mihinkään...

Fifti-siksti

Edessäni on mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia, joihin liittyy tiettyjä riskejä. Jos päätän tarttua mahdollisuuteen ja kantaa siihen liittyvät riskit, siitä saattaa koitua jotain positiivista. Tai huonossa tapauksessa seurauksena ei ole minkäänlaisia vaikutuksia. Pahimmassa tapauksessa kaikki menee pieleen, ja asiat ovat entistäkin huonommin. Joka tapauksessa en voi kokeilla ilmaiseksi, vaan minun täytyy asettaa panoksia. Elämä on valintoja. Harmi vaan, ettei minulla ole mitään hajua, mitkä olisivat niitä oikeita valintoja.

Haluaisiko joku vaihtaa kanssani roolia?

Kuuma kokki

Paistinpannuja ja kattiloita löytyy kaikennäköisin eri pinnoittein suojattuna. Kolminkertainen superteflon estää ruokaa tarttumasta ja kestää armotonta kuumuutta! Joopa joo, eipä ole tullut vielä vastaan pannua, joka kestäisi meikäläisen käyttöä. Ei tarvitse kuin kerran unohtaa levylle kuumenemaan, niin pinnoite on pilalla. Nämä uusimmat pinnoitteet tekevät rikkoutuessaan vieläpä koko ruoanlaittovälineen täysin käyttökelvottomaksi. Mikä tahansa tarttuu sen jälkeen. Joitain vanhoja teflonvärkkejä pystyi sentäs vielä hyvin käyttämään, vaikka pinta oli miten reikäinen.

Tavallisen teräskattilankin pohjaan saa mielenkiintoisia ruskeita kuvioita, kun sellaisen jättää kuumalle levylle ilman sisältöä. Eivät varsinaisesti haittaa käyttöä, mutta eivät toisaalta kiihota ruokahaluakaan...