Aamu sarastaa

Vuorokausirytmistäni on taas vähitellen tullut melkoinen vitsi. Ajattelin pistää sen raiteilleen valvomalla tämän yön. Illalla saa sitten mennä aikaisin nukkumaan. Yö on loistavaa aikaa koodaamiseen. Mistään ei kuulu minkäänlaisia häiriöääniä. Voi keskittyä aivan täydellisesti olennaiseen. Irkissäkään ei ole ketään huutelemassa.

Unirytmin ohella koko viime vuoden loppupuolella tarmokkaasti aloittamani elintapojen parannusohjelma oli melkoinen pohjanoteeraus. Itsekurini riitti toteuttamaan sitä vain parisen viikkoa. Sinäkin aikana enemmän tai vähemmän puutteellisesti. Pahiten itseinhoa aiheuttava asia tällä hetkellä on saamattomuuteni. Saatan innostua jostain asiasta valtavasti ja päätän jatkaa vannoutuneesti sen parissa. Jonkin ajan kuluttua innostus lopahtaa ja törmään ehkä johonkin aivan uuteen innostuksen aiheeseen. Miksi on niin vaikeaa saattaa asioita päätökseen? Tai edes sitoutua kunnolla johonkin vähän pidemmäksi aikaa. Olenko liian mukavuudenhaluinen? Haenko vain toinen toistaan parempia viihdytyksen lähteitä? Pilalle hemmoteltu tyhjäntoimittaja.

Joskus pidin itseäni hyvinkin määrätietoisena ja tehokkaana. Olen edelleen ylpeä siitä, että olen varsin immuuni nautintoaineiden psyykkisille riippuvuuksille. Viina ei voisi ikinä ohjailla elämääni. Fyysisiin riippuvuuksiin en ole koskaan itse törmännyt. Silti nyt näyttää siltä, että olen kehittänyt addiktion ylenmääräiseen vapaa-aikaan. Ja tässä tapauksessa vapaa-aika on yhtä kuin laiskuus. Puuttuu motivaatio tehdä asioita, jotka eivät tuota puhdasta mielihyvää. Jos pitäisi tehdä jokin uudenvuodenlupaus, se olisi ehdottomasti ajankäytön tehostaminen.

Tyttö tuijottaa seinältäni niin kuin ennenkin. Sillä on pitkät ruskeat hiukset ja ilmeettömät, mutta voimakkaat kasvot. Musta meikki on valunut alas poskia pitkin. Kaulassa on ruosteinen kahle ja päässä jotain kyberneettisiä lisäkkeitä. Tyttö on runneltu, muttei murtunut. Pitääkin jossain vaiheessa hankkia lisää noita hienoja teoksia seiniä koristamaan.