Elämän tarkoitus?

"Kel' onni on, se onnen kätkeköön.."

Jostain syystä en ole ikinä tajunnut tuon viisaalta kuulostavan virkkeen syvintä olemusta. Tai tiedän kyllä, mitä sillä haetaan, en vain ole varma haluanko olla samaa mieltä. Lyhyen elämäni aikana olen huomannut, että todellisia onnen tunteita on niin kovin harvoin. Ne lentää liihottavat tiehensä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Jos onnensa näyttämisestä täytyy pidättäytyä muiden tähden, mitä järkeä on onnen tavoittelussa? Niin kuin joskus jo kirjoitin, ihmisen täytyy voida elää itselleen. Mitään suurta yhteistä tavoitetta ei ole. Se on minun maailmankuvani.

En tiedä mitään parempaa kuin tuo pieni puristava tunne rinnassa, jonka kaksi toisiinsa kietoutunutta ihmistä luo toisilleen. Se kipeänsuloinen mielihyvä, joka värisyttää lämpimästi koko vartaloa. Siihen ei tarvita mitään pissavehkeiden yhteensovittelua. Se kumpuaa pelkästä ihastuksesta, vilpittömyydestä, siitä että tuntee olevansa tärkeä. Kerta toisensa jälkeen palaan ajatuksissani tiettyihin hetkiin ja saan tuon tunteen takaisin. Haluan kokea sen yhä uudelleen, kunnes turtumus lopulta haihduttaa sen olemattomiin.

Olen toivoton pieni tunteilija. Tiedän sen, enkä jaksa välittää. Tuo onneton haaveilija asuu niin syvällä minussa, ettei sitä pääse juuri kukaan koskaan näkemään. Se ei osaa murtautua ulos maailmaan, vaikka niin kovasti tahtoisi. Mutta aina välillä joku kaivaa tiensä tuonne syvälle ja saa pienen tunteilijan hymyilemään. Ja se on onnellinen saadessaan hymyillä, vaikka vain pienen hetken ajan.