Mahdollisuuksia

Eräässä jatkotyöpaikkavaihtoehdoistani saaattaisi olla mahdollisuuksia tehdä työmatkoja ulkomaille. Pieni innostuksen kipinä heräsi välittömästä jossain takaraivossa. Kun ei vapaa-ajalla tule kuitenkaan lähdettyä mihinkään, pääsisi edes töiden puolesta vähän näkemään maailmaa. Tavallaan olen tyytyväinen nykyiseen turvalliseen kotiolotilaani, mutta kuitenkin olen niin kovin kyllästynyt. Tiedän kyllä, että ainakin aluksi itsenäinen palloilu ihan vieraassa ympäristössä voisi olla meikäläiselle jonkin verran turhaa jännitystä aiheuttavaa, mutta tuskin kuitenkaan ylitsepääsemätöntä. Harmi vaan, että kyseisen työpaikan työtarjous muuten ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut.

Mii lav juu

Se on jännää, miten vaihtelevia fiiliksiä voi olla ympäristön ihmisistä riippuen. Lauantaina, kun oltiin muutaman kaverin kanssa yhdessä kaupungin selkeimmistä pintaliitopaikoista, tuntui välillä siltä, että on tosiaan ihan väärässä seurassa. Toisaalta, jos tuollaisessa baarissa onnistuu loihtimaan itselleen juuri sopivan humalatilan, saattaa joskus huomata kävelevänsä yhtäkkiä paljon ryhdikkäämmin siinä illuusiossa, että on samalla viivalla kaikkien niiden trendi-ihmisten kanssa. Vaan silmänruoka on aina tervetullutta, eipä noissa muuten tulisi käytyä.

Miksiköhän muuten kaikki kaupungin aasialaista syntyperää olevat naiset aina kerääntyvät noihin muutamiin pintaliitobaareihin? Löytyyhän niistä tietty yllin kyllin kysyntää ja ehdokkaita köyhien maahanmuuttajien elättäjiksi. Karu ja kärjistetty esimerkki, mutta usein vaan jossain ruokakaupassa tulee vastaan niitä perussuomalaisia läskejä ja rumia äijänjölliköitä, joiden vierellä sipsuttaa mahdollisesti jostain kaukoidästä itse noudettu vaimoke. Postimyyntivaimot käyvät edelleen vitsistä, mutta kukapa tietää, miten paljon sellaista bisnestä oikeasti tehdään. Itse en voisi ikimaailmassa pitää vierelläni ketään, joka ei siinä täysin omasta halustaan ole.

Sontamedian invaasio

Aamu-uutisten seassa tulvi näkökenttääni taas melkoisia jymypaukkuja...

"Ruotsalaispoppari tapailee Tapani Kansan tytärtä"
"Vicky Rosti menee minimekossa vihille"

Vedettyäni jogurtit (voisin melkein sanoa että jukurtit, on tuo sen verran ihmeellinen suomalaiseksi sanaksi) henkeen ja iskettyä polveni valtaisan paniikin voimasta kipeästi näppäintasoon, hapuilin epätoivoisesti kännykkääni. Jonkun täytyisi soittaa Karpolle ja äkkiä. Karpo voisi käydä Tapsan kanssa kaljalla päivittelemässä, miten tuossa noin pääsi käymään. Vickylle se veisi häälahjaksi poronpaistin.

Täytynee poistaa loputkin juorumediat uutisportaalistani. En oikeasti osaa edes sanoa, onko moinen roskauutisointi ja sen kulutus entistä pilaantuneemman yhteiskunnan syy vai seuraus.

Josta emme puhu

Kaikkein ikävin asia heräämisessä on se, kun joutuu kömpimään lämpimän peiton alta jäätävään huoneilmaan. Jäätävää se on, koska parvekkeen ovi on ollut yön auki. Ja auki sen täytyy olla, ettei illalla tule niin kuuma, ettei saa millään nukuttua. Kesällä nuo aikaiset aamuherätykset ovat paljon siedettävämpiä. Jos kylmyyden aiheuttaja olisi fyysinen olento, kahlitsisin sen kellariin ja soittaisin sille vuoden tauotta YouTuben karmeimpia musiikkivideoita. Ja jos oikein sadistinen fiilis iskisi, pakottaisin sen katsomaan tuota yhtä nimeltämainitsematonta epätositv-sarjaa, joka jälleen alkoi...

Outo juutalainen

Tuli hieman paikattua yhtä elokuvasivistykseni aukkoa. Katsoin Woody Allenin käsikirjoittaman ja ohjaaman tuoreehkon leffan nimeltä Match Point. Taisi olla jopa ensimmäinen näkemäni filmi, jossa tuo hassu pieni mies on jollain tavalla mukana. Pakko myöntää että lievä negatiivinen ennakkoasenne oli. Ajattelin, että leffojen täytyy olla jossain määrin yhtä eleettömiä ja kuivia kuin äijä itse. Olin kuitenkin väärässä.

Tarina on hitaasti käynnistyvää mallia, mutta kiihdyttää mukavasti vauhtia loppua kohden. Tapahtumien ketju ei sinänsä ole mitenkään erikoinen, ja suunnilleen kaiken voi arvata etukäteen. Draamaksi silti hyvää keskitasoa. Yksi mielipiteidenjakaja on varmastikin elokuvassa käytetty brittiläisen yläluokan teennäinen ja mukaälykäs seurapiiridialogi. Toivottavasti eivät siellä oikeasti puhu tuolla tavalla. Toisaalta asia ei minua silti häirinnyt kovinkaan paljon, vaan toi lähinnä hilpeää lisämaustetta. Sama oopperakappale soi taustalla jatkuvasti, mutta sopii toki tunnelmaan.

Taidan uskaltaa jatkossakin vahdata Allenin tuotoksia. Ehkä niitä vanhempia seuraavaksi.

Pelkkää unta

Joopa joo. Olisihan se pitänyt arvata. Kun oli ihan kivat fiilikset vielä nukahtaessa, olivat unetkin sen mukaisia. Näin todella pitkän unen, jossa minulla oli tyttö. Tyttö ei ollut kukaan tuttu, eikä sillä henkilöllisyydellä ollut merkitystä. Tärkeintä oli se, että tyttö välitti minusta vilpittömästi. Se läheisyys tuntui niin uskomattoman hyvältä. Herääminen oli katkera.

Sellaisista ihmisistä, joilla on leveä hymy perusilmeenä, ei voi koskaan tietää, hymyilevätkö ne joskus juuri sinulle, jostain erityisestä syystä vai ihan muuten vaan.

Lähes täydellistä

Tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus lähteä viettämään iltaa hyvän musiikin parissa. Onhan tapahtumia toki ollut kesän aikana harvakseltaan, mutta aina on ollut jotain päällekkäistä menoa. Arvelin kyllä vähän törmääväni siihen yhteen tyttöön, jonka kanssa oli hetken yhteydenpitoa, ja oikeassa olin. Aavistukseni siitä, että tyttö olisi löytänyt itselleen mieleisen miehen, taisi myös osua nappiin. Vaan eipä tuo jaksanut tällä kertaa niin häiritä. Mulla oli kivaa muutenkin, vaikka olinkin ihan yksikseni koko illan.

Toisinaan musiikki on parasta huumetta.

Miehen merkintä

Jostain syystä innostuin taas miettimään tatuointeja. Olen sellaisen ottamista moneen kertaan ennenkin pohtinut, mutta en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen yksityiskohdista.

Ensinnäkin, jos tatuoinnilla on jokin merkitys, pitää sen olla symbolin muodossa. Ei missään nimessä mitään selkeitä sanoja. Vaan mikä symboli? Piin merkki voisi olla meikäläiselle sopiva, mutta toisaalta niitä lienee kuitenkin joka toisella. Kanji-merkitkin tuntuvat niin massojen tatuoinneilta. Merkityksellisen tatuoinnin pitäisi olla jollain tavalla yksilöllinen. Koska sopivaa ja täydellistä symboli/merkitystatuointia on niin vaikea valita, voisikin olla järkevintä ottaa pelkkä tribaali.

Toinen juttu on tatuoinnin paikka. Mielestäni valtaosa epäsymmetrisesti laitetuista tatuoinneista saa aikaan jotenkin hassun kokonaisuuden. Esimerkiksi jommalle kummalle puolelle rintaan tai selkään isketty tatuointi ei ole kiva. Suoraan sivulla olkapäässä tai nilkassa ehkä vielä menettelee. Nilkassa tai sääressä se voisi ehkä olla jopa takapuolella. Symmetrisiä paikkoja on oikeastaan aika vähän. Niska, rintakehä, yläselkä tai alaselkä. Niskatatuointia ei saa koskaan piiloon, alaselkätatuoinneista on tullut vähän naisten juttu ja keskellä rintakehää ongelmana ovat rintakarvat. Ainoaksi paikaksi jäisi siis yläselkä.

Toistaiseksi parhaalta vaihtoehdolta näyttäisi leveän veen muotoinen kohtuullisen kokoinen ohuehko tribaali yläselkään sellaiseen kohtaan, ettei se näy paidan alta. Aika näyttää, uskallanko koskaan sellaista hankkia.

Huominen tulevaisuus

On jotenkin hirveän levoton olo. Ei jaksa paneutua mihinkään kovin pitkäksi aikaa. Odottaa jotain isompaa tapahtuvaksi. Mutta mitä? Ei nyt ole oikein tiedossa mitään erikoista. Ehkäpä juuri siksi.

Töistä lähtiessäni joku nainen hymyili hississä. Hississä harvemmin kukaan hymyilee tai katselee toisten päälle. Minä vaan en osaa koskaan vastata moisiin poikkeuksellisiin eleisiin. Töllötän vaan ihmeissäni. Yleensäkin jos joku tuntematon moikkaa, ihmettelen miksi se niin teki.

Syksyn tullen pitää taas ruveta juomaan teetä.

Nukketeatteri

On rasittavaa, jos leffojen ihmiset toimivat vailla minkäänlaista järkevää logiikkaa. Eniten tästä kärsivät kauhuleffat ja trillerit, joissa on tavalla tai toisella saatettava päähenkilöt sopivaan ympäristöön ja säikyttelytilanteeseen. Kävellään sinne pimeimpään sokkeloiseen umpikujaan yöllä ilman taskulamppua. Suututaan muulle porukalle ja lähdetään päättömästi sooloilemaan. Pysähdytään tyhmänä ihmettelemään, kun pitäisi juosta henkensä edestä. Jos hahmot käyttäytyvät täysin ihmisluonnon vastaisesti, suussa on välittömästi tekemällä tekemisen maku. Paistaa ikään kuin täysin läpi se, että on mahdollisimman nopeasti yritetty tehdä genreen tavanomainen ja kliseinen elokuva.

Hyvät filmit tunnistaa yleensä niiden ihmiskeskeisyydestä. Tarkoitan siis sitä, että käsikirjoitus on tehty ajatuksella niin, että juuri henkilöhahmot vievät leffaa eteenpäin. Ei siten, että ihmisiä siirrellään tarinan ehdoilla kankeasti avaintilanteesta toiseen.

Koska, miksi ja miten?

Vain 65% suomalaisista uskoo evoluutioteoriaan. Olin jo kirjoittamassa, että olen teihin todella pettynyt, mutta ehkei tuo niin kummallinen luku kuitenkaan ole. Vanhat ikäluokat, joille se kirkko ja sitä kautta luomiskertomus saattaa olla vielä kaikki kaikessa, muodostavat kuitenkin sen verran ison osan väestöstä. Se joukko hihhuleita, joka nykykoulut käyneenäkään ei suostu pitämään evoluutiota satukirjojen tarinoista kehiteltyjä uskomuksia todennäköisempänä vaihtoehtona, lienee onneksi aika pieni.

Välimaastoon sijoittuvia epätietoisia tai päättämään kykenemättömiä ihmisiä luulisi olevan enemmänkin. Tässä on kyse kuitenkin (mahdollisesti) niin pitkistä aikakausista, että pienen ihmisen on vaikea niitä hahmottaa. Tarpeeksi vanhojen tapahtumien tutkiminen on aina enemmän tai vähemmän arvailua, käytettiin sitten tieteellisiä menetelmiä tai jotain muuta. Lopullista ymmärrystä tuskin koskaan saadaan. "En osaa sanoa" onkin ehkä se paras vastaus.

Se entinen rallikuski

Odotetusti ensimmäisen heräämisen jälkeen tuli todettua, että päässä riehuu pieni keskittymishäiriöinen pygmi pajavasara kädessä. Vatsassakin velloi siihen malliin, että oli parempi vaan napata vaihtoehtoburanaa nassuun ja pitäytyä vaakatasossa.

Toisella kerralla tuntui jo hiukan paremmalta. Huonojen leffojen päivä joka tapauksessa.

Ihmisiä

Lauantaina oli yhden koulututun tuparit. Grillausta, saunomista ja tupa täynnä tuntematonta ja vähemmän tuntematonta sakkia. Juotavaa mukana sen verran, että kunnon känni olisi taattu. Ja saihan sitä taas kerran juurikin sitä mitä tilasi. Viimeistään booli sai aikaan sen, että kotimatka fillarilla ei edennyt kovinkaan suoraviivaisesti. Onneksi jalkakäytävillä ei ollut muita öisiä kulkijoita. Aamulla jyskytti päässä aika iloisesti.

Huomasin taas kerran, mikä sosialisoinnissani mättää. Mulle ei tuota mitään vaikeuksia puhua, jos on oikeasti jotain sanottavaa. En vaan osaa puhua niitä näitä, tai johdattaa keskustelua uusiin asioihin vanhan aiheen kuihtuessa kokoon. Mulle ei myöskään tuota vaikeuksia liittyä kuuntelemaan muiden (tuntemattomienkin) jutustelua. Usein vaan tuntuu siltä, että juttupiirissä seisovan tai istujan myös odotetaan osallistuvan keskusteluun. Sitten tulee heiteltyä väliin jotain tyhmiä itsestäänselvyyksiä, joita ei voi mitenkään edelleen kommentoida. Monesti en hoksaa itse esittää sopivia vastakysymyksiä, vaan tyydyn vastailemaan. Olen keskusteluntappaja.

Tupareissa oli minulle ennestään tuntematon ulkopaikkakuntalainen tyttöporukka. Porukan ja samalla bileiden tiettävästi ainoa vapaa tyttö oli ihan nätti, ja voisin kyllä vaikka vannoa, että olen nähnyt sen joskus ennenkin jossain. Olin huomaavinani, että törmäsin tytön katseeseen epätavallisen usein, mutta katse taisi kuitenkin olla luokkaa "mitähän tuo outo poika vilkuilee". Eräs toinen koulututtuni oli lisäksi ottanut asiakseen tyttöön tutustumisen, joten enpä saanut edes tilaisuutta harkita mitään sen kummempia lähestymisyrityksiä. Ehkä parempi niin.

Väsytys nukutus

Nyt on ainakin melko varmasti tiedossa työpaikka kesäharjoittelun jälkeenkin. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko mahdollisesti muitakin vaihtoehtoja. Olisihan se hienoa, jos pääsisi oikein valitsemaan. Enemmän kuin tyytyväinen olen kuitenkin tuohon yhteenkin tarjoukseen.

Illan bilikset oli pakko jättää väliin, sen verran väsytti heti töistä kotiuduttuani. Ei se oikein toimi, että koko viikon porskuttaa alimittaisilla yöunilla. Eipä sillä, että edes osaisin kunnolla pelata biljardia. Tekniikka ei todellakaan ole hallussa.

Jälleen kysymyksiä

Jos ihminen olisi jollain tavalla suunniteltu otus, meillä ei olisi näin paljon satunnaisia ja suurissa rajoissa vaihtelevia ominaisuuksia, jotka tiettyinä yhdistelminä ja huonolla tuurilla sotkevat kokonaisuuden täysin. Jos ihminen olisi järkevästi rakennettu, en istuisi nyt tässä miettimässä, miksi onnen saavuttaminen on niin vaikeaa. Miksi meihin on pakko-ohjelmoitu toisen ihmisen kaipuu? Miksi voisin välillä rakastua pelkkään ajatukseen siitä, että joku toinen pitää minusta? Miksi tunteilla on niin paljon valtaa vaikuttaa olotilaan ja tekemisiin?

Onko ihminen ainoa tuntemamme olento, jolla on kyky tiedostaa olevansa pelkkä vahinko ja sattumien summa?

"Without music, life would be a mistake." -Friedrich Nietzsche

"Music is what feelings sound like." -Tuntematon

Kilpailu

Minä olen todella huono häviäjä. Olen mielelläni harrastamissani jutuissa paras tai vähintään yhtä hyvä kuin muut. Jos koen, että olen selkeästi huonompi kuin suurin osa muista, tai että minulla ei ole kunnollisia mahdollisuuksia, jätän yleensä homman sikseen. Tämä on varmasti yksi syistä, miksi en pidä joukkueurheilusta, tai yleensä kilpailemisesta missään lajissa. Koska omat epäonnistumiset ottavat niin helposti päähän, en ehdi nousta tunaritasoa korkeammalle ennen kuin kyllästyn ja lopetan.

Tiedä sitten tekeekö jo lapsena opittu kova kilpailuvietti ihmisestä ajan myötä jotenkin vahvemman. Minua ei koskaan ajettu vanhempieni toimesta väkisin minkään harrastuksen pariin. Ehkä siksi myönnän yleensä tappioni nopeasti, enkä yritäkään sen kummemmin kammeta vastaan. Röyhkeydellä näyttää toisinaan pärjäävän elämässä paremmin kuin kiltteydellä. Kiltteydellä on tietynlainen yhteys nössöyteen ja luuseriuteen, kun taas röyhkeydestä voisi vetää viivat vahvuuteen ja menestykseen.

Kauan sitä kestikin

"Ota elämä haltuun", lukee postissa tulleen Ikea-kuvaston etusivulla. Jotenkin sopivaan aikaan ne osasivat tuonkin mulle lähettää. Elämästä löytää hämmentäviä yhteensattumia ja riippuvuussuhteita, jos vain on sellainen mielenlaatu, että niitä haluaa nähdä.

Kesäkin katkesi nähtävästi kuin kirveellä lyöden. Yhtäkkiä aurinko ei enää paistakaan, nurmikot ovat täynnä keltaisia lehtiä ja ihmiset pukeutuvat peittävämpiin asusteisiin. Eräs toinen tyttö, jonka kanssa olen ollut hieman yhteydessä, näyttää myös katoavan vähitellen tietymättömiin. Sillä on muita säätöjä, enkä taida olla erityisen korkealla hänen yhteydenpitoprioriteettilistallaan.

Syksy voi koittaa monella tapaa. Minun mieleni illat taitavat ainakin olla jo kovaa vauhtia hämärtymässä.

Uutiskatsaus

Mua niin huvittaa tämä Günter Grassin tapaus. Mies paljastaa juttuja kaukaa menneisyydestä, ja samantien ollaan vaatimassa pois palkintoja ja arvonimiä ja leimataan Hitlerin palvelijaksi. Aivan kuin nuo nuoruuden valinnat jotenkin vaikuttaisivat miehen myöhempiin ansioihin kirjallisuuden parissa. Ainuttakaan Grassin kirjaa en ole lukenut, mutta oletettavasti jotain täytyy kuitenkin osata tullakseen Nobel-palkituksi. Voiko kukaan edes varmuudella sanoa, ettei tämä natsijoukkopaljastus ollut pelkkä mainosvale?

Opetusministerimme Kalliomäki puolestaan haluaisi lopettaa koulukiusaamisen. Onnea vaan hankkeeseen. Jalo on päämäärä, mutta niin kauan kuin on olemassa erilaisia ihmisiä, on myös koulukiusaamista. Ei sitä voida koskaan kitkeä kokonaan pois. Jos ei koulun ympäristössä kiusata, niin sitten viimeistään koulumatkalla. Maailmassa on aina liikaa tyhmiä lapsia. Mistä niitä tyhmiä aikuisia muka muuten tulisi?

Yritys ja odotus

Eivät asiat yleensä miksikään muutu, vaikka niitä miten kauan pyörittelee päässään. Asiat, joihin ei oikeasti voi itse juuri vaikuttaa. Mitä nopeammin tyhjentää ne pois mielestä, sitä nopeammin pääsee eroon vähän väliä muodostuvista haavekuvitelmista ja siitä toiveikkuudesta, joka puskee väkisin pintaan aina kännykän piipatessa (...ja kuolee kun soittajana tai lähettäjänä onkin kotiväki).

Ahkerasti muita ihmisiä tapailevan olisi varmasti vaikea ymmärtää näitä tuntemuksia. En ole julkisesti mikään ruikuttaja, tämä blogi on avautumiskanavani. Mitä nyt joskus kännissä baarin nurkassa saattaa ilme olla alakuloinen, kun viimeiset hitaat pyörähtävät käyntiin. Jokainen epäonnistunut ihmissuhdeyritelmä vaan tuntuu menetetyltä tilaisuudelta ja tarkoittaa yleensä sitä, että seuraavaa saan taas odotella pitkään. Minulla ei siis näyttäisi olevan ollenkaan varaa valikoida, koska ehdokkaita on harvassa. En kuitenkaan väkisin pakota itseäni pitämään kenestäkään. Olen torjunut ihmisiä. Se on reilua sekä heitä, että minua itseäni kohtaan.

Olen pohjimmiltani aika tunteellinen ihminen. En ole jääkaappi, jolta ei saa vastakaikua. Ei minulta puutu tunneälyä. Kun vaan saisi joskus aikaan jotain, mikä kestäisi edes hetken aikaa. Pidempiaikaiset sitoutumiset ovatkin sitten jo täysin tuntematonta aluetta.

Ruma ankanpoikanen

Ei auta, vaikka miten yrittäisi valmistautua. Yhtä kipeältä tuntuu kuitenkin. Tyttö sanoi, ettei sitä kiinnosta, hienosti ja kohteliaasti kyllä. Tyttö oli mukavin ihminen pitkään aikaan. Kai liian hyvä minulle. Nähtävästi minun ei pitäisi koskaan odottaa yhtään mitään. Ei pitäisi antaa pienimpienkään toivonkipinöiden kyteä. Homma kaatuu viimeistään johonkin sellaiseen asiaan, johon en voi oikeasti mitenkään vaikuttaa. Kaikki päättyy siihen, että minuun sattuu.

Välillä tuntuu, että kanssani vain leikitään. Ensin tarjotaan vähän köyttä, mutta vedetäänkin sitten samantien matto alta. Ehkä kokemani epäonnistumiset ovat joillekin arkipäivää, mutta minä otan ne kuitenkin raskaasti. Hyvät hetket ovat kovin harvinaisia. Jos ei hyvistä ja lupaavista hetkistä voi innostua, niin mistä sitten? Eivätkö juuri hyvät ja onnelliset hetket ole niitä, joita elämältä odottaa? Mitä on elämä ilman niitä?

Juon pään täyteen. Se on ainakin yksi keino turruttaa kaikki tunteet. Jos ei hyvää, niin ei pahaakaan. Katsotaan, loppuvatko ensin surulliset biisit vai poskiani pitkin virtaavat kyyneleet. En edes muista, koska viimeksi olisi tuntunut näin pahalta.

"En elämältä silloin paljon muuta pyytänyt, kuin että saisin sinut aina pitää omanain.."

Laiskaa

Perjantai kului omalla painollaan ihan vaan kotona. Ei jaksanut lähteä mihinkään, kun väsytti. Taisi olla taas sen verran univelkaa kuluneelta viikolta. Pelasin vaihteeksi nettipokeria vaihtelevalla menestyksellä. Aluksi tuli tehtyä hätäisiä siirtoja, mutta lopulta nousin kuitenkin onneksi takaisin omilleni. Rutiinipeli kateissa.

Haluan tuntea

Tapaaminen oli ja meni oikeastaan ihan siedettävästi. Jännitin, mutten nyt niin armottomasti. Istuskeltiin ja juteltiin kauemmin kuin odotinkaan. Tuo tyttö on tosi nätti ja sillä on suloiset silmät. Kaiken lisäksi tyttö vieläpä vaikutti ihan fiksulta ja mukavan oloiselta. Vähän jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, ettei hän pitänyt juttutuokiosta niin paljon kuin minä. Oli miten oli, tyttö lähtee kuitenkin pian pois lähimaisemista vähän pidemmäksi aikaa.

Tuntuu siltä, kuin olisin päässyt vähän lähemmäksi oikeaa elämää. Pieniä onnen hetkiä tarjoillaan. Voisin niin helposti ihastua tuohon tyttöön enemmänkin. Vaan jos antaisin niin tapahtua, ja saisin vaikka tarpeeksi vastakaikuakin, päätyisin tytön lähtiessä murjomaan vain omaa pientä sydänparkaani. Toisaalta mieleni vetää kuitenkin apeaksi, jos juttu jää jo tähän. Onko taas niin, että onnellista loppua ei ole edes olemassa?

Kuuntelen musiikkia ja ajatukset pyörivät päässä. Pitäisi mennä nukkumaan, mutta haluan vielä hetken maistella näitä sekavia tuntemuksia.

Seuraava

Ehkäpä skippaamme tämän päivän kirjoitukset, sillä onnistuin ainoastaan tuhlaamaan vähän enemmän rahaa. Tästä lähtien eletäänkin sitten säästölinjalla.

Tulevia tapaamisia

Takautuvaa blogiarkistointia jälleen...

Tuli sitten sovittua pitkästä aikaa treffit. Tai oikeastaan kai aika epäviralliset treffit, mutta tapaaminen joka tapauksessa. Ei mitään erityistä ja kaavamaista. En pidä ollenkaan liian suunnitelluista treffeistä. Leffa olisi kai se helpoin vaihtoehto, mutta eipä siinä juuri voi toiseen kunnolla tutustua. En voi olla ainut, jonka mielestä leffassa on melkein antoisampaa käydä ihan yksin? Ainakin jos elokuva on mielenkiintoinen. Jämäfilmit ovat vähän eri juttu.

Arvaan jo valmiiksi, että jännitän ihan liikaa ja hermoillessa juttu luistaa kankeasti. Kun nyt edes jotain saisin irti itsestäni.

Onko tottakaan

Nyt olen sitten ihan hassussa tilanteessa. Kärkistetysti ajatellen voisi sanoa, että vaihtoehtoja on enemmän kuin tarpeeksi. Elämä näemmä heittelee asioita odottamatta täysin päälaelleen. Tällä kertaa tosin ihan positiivisella tavalla. Onhan tämä sitä kauan kaivattua vaihtelua. Yritetään nauttia niin kauan kuin hyvää tarjoillaan.

Yksi etappi

Koulujen alku lähestyy taas. Tuntuu oudolta, kun ei tarvitse itse huolehtia kurssivalinnoista. Oikeastaan koko laitokseen ei ole tarpeen enää montaa kertaa astua. Toisaalta mukavaa, mutta silti hieman haikeaa. Takana on pitkä putki opiskelua, mutta edessä vielä pidempi työelämää. Onneksi jatko-opiskelumahdollisuus on aina olemassa, jos sille päälle vielä joskus sattuu. Miksi tuntuu siltä, että ikävuosien karttuessa elämästä tulee koko ajan kaavamaisempaa ja vakavampaa? Vastuun taakka kasvaa huomaamatta.

Myöhästyin taas liian aikaisin huristelleesta bussista. Onneksi toisen linjan auto menee melkein heti sen jälkeen. Perillä joutuu vaan kävelemään vähän enemmän. Isälläni on aina ollut tapana optimoida saapumisaikansa niin, että on mielummin myöhässä kuin ajoissa. Olen aina inhonnut moista. Inhoan täpäriä ehtimisiä ja sitä, että joutuu kävelemään suoraan tilanteisiin ehtimättä yhtään valmistautua tai hengähtää. Nyt olen kuitenkin huomannut omissa aikatauluissani outoa varmuusmarginaalin kaventumista. Mitä minulle on tapahtumassa?

Hyviä hetkiä

Lämmin ilma sai olon taas sen verran laiskaksi, että kuvittelin lauantai-illankin menevän ihan kotosalla. Kaveri kuitenkin pelasti minut tylsistymiseltä soittamalla mukaan kaupunkiin. Pikaiset viinipohjat kotona ja matkaan. Bussissa joku ulkopaikkakuntalainen (lue: helsinkiläinen) valitteli miten junttila Tampere on, ja ettei täältä löydy mitään mielenkiintoista. On vaan Mikko Alatalo ja Popeda. Yo-talo sai kuitenkin kehuja, mikä ei ollut kovinkaan yllättävää kaverilta, jolla oli kovin rastahippimäinen olemus. No, kukaan tuskin pakottaa tulemaan Tampereelle.

Loppuilta vaikutti etenevän tutulla kaavalla. Masentava fiilis alkoi saada yliotteen, ja olin taas ihan turhaan liian kännissä. Sitten luokseni käveli ihan odottamatta tyttö, joka sai minut ainakin hetkeksi hyvälle tuulelle...

Vääryyksiä

"Israelin iskussa kuoli 33 vihannesvaraston työläistä Bekaan laaksossa. Jopa 57 ihmisen kerrottiin hautautuneen Israelin pommittamien talojen raunioihin Etelä-Libanonissa ... Israel teki Etelä-Libanoniin ainakin 150 ilmaiskua ja sen tykistö moukaroi aluetta."

"Hizbollah ampui ainakin 190 rakettia Israelin pohjoisosiin tappaen ainakin kaksi israelilaista siviiliä ja kaksi sotilasta."

"Libanonissa on tähän mennessä kuollut ainakin noin 800 ihmistä ja Israelissa lähes 80, heistä yli 30 siviileitä. Liki miljoona on paennut sotatoimia Libanonissa, yli 300 000 Israelissa."

Vieläkö jollekin on epäselvää, miten tasaväkistä sotaa tässä käydään siviilien kärsiessä ristitulessa?

Miksi istun kotona perjantai-iltana?

Kiertotietä

Tyypillistä. Juuri kun saat töissä jotain suunnilleen valmiiksi ja olet ehkä jopa hieman tyytyväinen tapaan, jolla ratkaisit pari ongelmaa, homma pistetäänkin ihan uusiksi siten, että osa juuri tehdystä työstäsi muuttuu tavallaan täysin turhaksi. Tietenkään muutoksia ei voitu tehdä ennen kuin aloit tekemään sitä ensimmäistä versiota. No, eipä voi mitään. Esimiehet valitkoon, millä tavoin asiat saatetaan valmiiksi.

Eipä silti, että oikeasti tarvitsisi valittaa. Töitä on ollut sopivasti, ja palkkaakin maksetaan. Kukaan ei ole jatkuvasti hengittämässä niskaan.

Rättipulmia

Onnistuin taas kerran unohtamaan, että kauppojen kesävaatteet ovat näihin aikoihin jo vähissä syysmallistojen puskiessa tilalle. Syys- ja talvimallistoista on yleensä harvinaisen hankala löytää mukavia t-paitoja. Hyllyt ovat täynnä niitä iänikuisia neuleita, joita en tarvitsisi ollenkaan. Vähänkin paksumpi neule on sisätiloissa yleensä turhan kuuma. Meikäläisen lämmönsäätely on siitä hassu, että palelen todella helposti, mutta yhtä helposti tulee liian lämmin. Lyhythihaisia kauluspaitojakaan ei löydä muulloin kuin keväällä ja alkukesästä.

Tappio vai luovutustappio?

Raaskin taas vaihteeksi uhrata pari tuntia elokuvalle. The Station Agent oli yksinkertaisen mukava filmi. Se on niitä elokuvia, jotka eivät välttämättä ala mistään, eivätkä pääty mihinkään. Niissä tapahtuu niin paljon, mutta ei oikeastaan mitään. Ne ovat ikään kuin satunnaisesti lohkaistuja paloja muutaman valikoidun ihmisen elämästä. Niitä on helppo katsoa. Tässä tapauksessa isompia rooleja on kolme, ja kullakin hahmolla omat omituiset piirteensä ja ongelmansa. Hahmonkehitystä on aika niukasti.

Leffan päähenkilö on kääpiö, joka ihmisten loputtomaan töllistelyyn ja ivaan kyllästyneenä päättää vetäytyä yksinäisyyteen. Yllättäen hän kuitenkin törmää kahteen vilpittömään ihmiseen, jotka yrittävät lähestyä ystävyyden merkeissä. Yritettyään ensin työntää uudet tuttavuudet kauemmas, hän antaa lopulta periksi ja alkaa viettää aikaa heidän kanssaan.

Aluksi leffasta tuli hyvälle tuulelle, mutta pian tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Koska pystyin niin helposti asettumaan mielessäni päähenkilön kenkiin, pieni sisäinen tosikkorealistini muistutti, etteivät asiat oikeassa elämässä noin mene. Tämä oli liian onnellinen tarina. Aivan kuin se teinileffojen perinteinen kuvio, jossa ruminkin hörökorvainen nörttipoika saa lopussa tyttönsä.