Minne katosi pojan hymy?

Kaikkialla näen tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämää. Jotenkin koen itseni täysin ulkopuoliseksi, aivan kuin katselisin muiden menoa usvahunnun läpi. Sitä voi olla positiivisella tavalla persoonallinen ja erilainen, mutta usein tunnen kuitenkin olevani se outo tyyppi, jonka vieressä on bussin viimeinen vapaa paikka. Olen opittujen käyttäytymismallien uhri. Ollessani yksin liikkeellä minusta tulee ennemmin tai myöhemmin pelokas ja ilmeetön. Välillä huomaan nostaneeni hartiani silkasta jännityksestä ylös, hädin tuskin hengitän. Itsensä tiedostaminen on myrkkyä, ajatuksiin vaipuminen pelastaa.

Kun on oman pelkonsa ja epävarmuutensa vanki, ulkopuolisen vuorovaikutuksen tulkinta muuttuu pahimmillaan vainoharhaiseksi. Onko sivullinen naurahdus kohdistettu minulle? Jos on, niin mikä siihen oli syynä? Luonnollisesti se, että yrittää tilansa tiedostaessaan käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ei yleensä onnistu. Miehestä tulee se surullisenkuuluisa kävelevä anteeksipyyntö, jonka negatiivinen aura hohkaa automaattisesti varoitusmerkkejä muille.

Eivät asiat aina olleet näin, joten pakko on ihmetellä, miten tänne asti oikein päädyttiin niin vaivihkaa. Miten palataan lähtöruutuun?