Nuorukainen ja meri

Vieressäni istuva nainen laittaa kätensä reidelleni. Nainen näyttää ehkä hieman Katri Manniselta. Se sanoo: "Jos vaikka joskus satutaan kaatumaan samaan sänkyyn, niin maanantai olisi paras päivä." Jossain vaiheesssa herään ja ihmettelen. Soooo weird. Onkohan kukaan koskaan oikeasti flirttailut kanssani, saati sitten vihjaillut suoraan?

Tuuli vinkuu taas ulkona. Selailen kuvia tulvivalta pääkaupunkiseudulta ja totean, että sisämaassa on toisinaan ihan kiva asua. Jos totta puhutaan, asuisin mieluusti meren rannalla. En suoraan aaltoisan avomeren rannalla, vaan paikassa, jossa meri työntyy syvälle sisämaahan muodostaen viihtyisiä, matalavetisiä poukamia. Vanhemmillani on mökki juuri sellaisessa paikassa, mutta siellä tulee käytyä välimatkan takia turhan harvoin.

Syvässä tummassa meressä on jotain mahtipontista ja pelottavaa. Meri on armoton - se antaa, mutta myös ottaa. On jotenkin lohdutonta seisoa syksyisenä päivänä karulla rantalaiturilla, johon on kiinnitetty vieri viereen pieniä suomujen sotkemia kalastusveneitä. Ilma on kolea ja sumuinen. Tuuli ajaa vaahtopäitä aallonmurtajaan ja lokit kirkuvat ainaista valitustaan. Meressä on suunnatonta voimaa, jota ihminen ei voi koskaan kesyttää. Merta täytyy kunnioittaa.