Sen pituinen se

Avaan alakaapin oven. Sieraimiini lehahtaa kirjava sekoitus erilaisia tuoksuja, tai paremminkin kuvottavia hajuja. Tuo inha löyhkäpilvi ei anna armoa, joten yritän pikaisesti arvioida tilanteen. Täpötäysi roskapussi, niin täysi ettei sitä saa enää edes sidottua kiinni. Vanha pitsalaatikko, maitopurkkeja, tyhjä hillopurkki, talouspaperirullia ja taas maitopurkkeja. Päätän purkaa sumaa pahimmasta päästä ja kiskaisen roskapussin tilastaan, sysäten samalla lattialle pinon maitopurkkeja. Kiroan ääneen. Sullottuani pahvisen purkkivuoren takaisin kaappiinsa, laahustan pihalle jätepussin kanssa. Viskaan pussin isoon roskikseen ja lähden polkemaan natisevalla romullani kauppaa kohti.

Kauppaan ei ole järin pitkästi matkaa, mutta kuitenkin sen verran, että on mukavampi taittaa se pyöräillen kengänpohjien kuluttamisen sijasta. Kaiken lisäksi sataa vielä jotain rännän ja veden välimuotoa. Niin, kävellessä tuo taivaalta valuva litku ehtisi kastella oikein kunnolla, pyöräillessä se ainoastaan iskee tuulen mukana päin kasvojani. Kylmä viima todellakin puhaltaa erityisen ilkeästi, saaden silmäni hetkessä ärtymään ja valumaan vettä. Vastaantulijat tölliselevät, ihmettelevät miksi tuo itkee. Tekisi mieleni huutaa jokaiselle, että ymmärtäkää nyt, mulla on vaan herkät silmät. Helvetti, ensi kerralla liimaan rintaani lapun, jossa lukee: "Herkät silmät, en itke" Saavun kaupan pihaan.

Siirryn kauppamoodiin, siihen samaan rutiinijärjestelmään, jonka niin monta kertaa aikaisemmin olen läpi käynyt. Tietyt tavarat pitää ostaa, joten kauppa käydään läpi kulkien lyhintä reittiä tuotteen A luota tuotteen B luo, poimien samalla tehokkaasti ostoksia koriin. Ja nytkin, niin kuin aina, suurin osa muista kaupan asiakkaista on niitä kummajaisia, jotka pysähtyvät joka hyllyn ääreen töllistelemään, ihmettelemään ja pyörittelemään tavaroita kädessään. "Mitähän mahtaa tänään maksaa tämä leipäpussi, jonka aina ostan. Onkohan tämä 10 senttiä kalliimpi kuin tuo toinen, jota en kuitenkaan ikinä päädy ostamaan." Heidän siirtyessään viimein seuraavan dilemman kohdalle, olen jo kassalla maksamassa. Kultakortti vingahtaa iloisesti, ja lähden kotia kohti.

Kaunokirjallisuudessa raiskataan kielioppisääntöjä vähän väliä, ainakin välimerkkien osalta. Ja ymmärtäähän sen, ei se ole niin justiinsa. Tärkeämpää on välittää se oikea mielikuva, kuin noudattaa orjallisesti virallisuuksia. Kaunokirjallisuudessa voi joutua myös käyttämään enemmän sellaisia rakenteita, joille ei oikeastaan ole hirveän täsmällisiä sääntöjä. Ainakin itselleni on jäänyt hieman pimentoon, miten tulisi välimerkittää irralliset tokaisut, jotka eivät ole lauseita. Juuri niin, tällaiset. Ehkä niitä pitäisi ketjuttaa pilkuilla lauseiden perään, mutta ei se aina tunnu kauhean järkevältä. Ihan hassua. Pisteestä tykkään. Ja jos tuo Dostojevskikin saa arvostuksensa säilyttäen viljellä tuohon malliin noita kolmen pisteen rykelmiään, suon minäkin itselleni oikeuden pilkuttaa lauseenvastikkeita aina kun siltä tuntuu.