Kieltolaki

Nyt taas muistan, miksi vihaan alle 15 asteen lämpötiloja. Tarpeeksi viileässä pienikin tuulenviri saa silmäni vuotamaan vettä. Asialle ei oikein voi mitään, ja sekös on harvinaisen ärsyttävää. Silmiä siristellessäni näytän kuin itkua pidättelevältä peruskoululaiselta, jolle isot pojat ovat juuri välitunnilla huudelleet ilkeitä.

Päätin täten julistaa kaikki kotimaiseen Big Brotheriin liittyvät kirjoitukset pannaan tässä meidän blogiyhteisössä (tai teidän, minähän olen vain viaton sivustakatsoja). Kukaan ei kirjoita enää sanaakaan kyseisestä aiheestä. Tämän lukeneena olet nyt velvoitettu noudattamaan kieltoa. Kiellon rikkomisesta seuraa armottomia sanktioita. Minä tulen vaikka henkilökohtaisesti 50 hervantateinin kanssa rankaisemaan syyllisiä pesäpallomailoin.

Vaikka runojen ja lyriikoiden viljely blogeissa onkin rasittavaa, päätin nyt alentua moiseen, ainakin yhden säkeen verran. Päässäni on koko aamun täysin tuntemattomasta syystä soinut joskus kauan sitten kuultu peruslattea Suomi-iskelmä.

".. kun kaikki mennyt on niin jäljelle jää vain tuo, ihmisen ikävä toisen luo .."

Suurikokoinen sukulainen

Voi iso vitun veli. Karmean hypen saattamana se starttasi. Tästä eteenpäin tuolta roskalta ei sitten välty missään. Suihkukuvat olivat luonnollisesti kierrossa välittömästi. Tuulipukukansan massatirkistelyähän tuo vaan on, ei paljon muuta. Kukkahattutädit ostanevat pikapuoliin apteekit tyhjiksi Valiumista.

Huomenna on viimeinen työpäivä, mikä tarkoittaa köyhälle opiskelijalle lähinnä rahavirtojen ehtymistä. Paluu makaroonin, tonnikalan ja muiden gourmet-herkkujen ihmeelliseen maailmaan. No ei nyt onneksi ihan niinkään, jonkin verran jäi riihikuivaa säästöön. Tänään juttelin parin pomontapaisen kanssa ja sain osakseni ihan mukavia kehuja. Olin kuulemma ollut hyödyksi, ja ottavat mieluusti töihin jatkossakin. Kai sitä voi olla itseensä ihan tyytyväinen.

Aika ei taas tahdo riittää uneksimiseen. Harmillista.

Kaunis Katrina

Luontomamma näyttää jälleen kyntensä. On tullut New Orleansin syyssiivouksen aika. Koko kaupunki on tuuletettava kunnolla ja kadut huuhdeltava puhtaiksi. Asukkaiden on syytä pysyä pois tieltä siivousoperaation ajan. Täti puhkuu ja puhisee siihen malliin, että kaikenlaista irtonaista roskaa saattaa lentää sinne sun tänne. Jäämme odottamaan massiivisen operaation lopputulosta.

Joku on näemmä udellut Googlelta "kuka on kooman kirjoittaja". Joko asialla on parempikin vitsiniekka tai sitten kyseessä on vain hassu sattuma. Oli miten oli, Kooman kirjoittajan henkilöllisyys saa jäädä edelleen pelkkien arvailujen varaan.

Nyt alkaa tuntua jo ihan mukavalta, kun pääsee taas takaisin kouluhommien pariin. Saa olla ainakin vähän enemmän ihmisten ilmoilla, samanhenkisen porukan seassa. Kun saisinkin pidettyä fiilikset edes jonkin aikaa tällä tasolla. Tiedän kyllä tarkalleen, millä saan pahoitettua mieleni. Omien ajatusten ja mielihalujen väistely ei vaan ole niin yksinkertaista.

Pakkosyksy

Monta uutta leffaa odottaa edelleen katsomista. Päällimmäisinä ehkä Land of the Dead ja The Hitchhiker's Guide to the Galaxy. Jostain syystä kiinnostavia filmejä on nyt ilmestynyt kerralla vähän enemmän. Tuskin monikaan niistä ihan huippuluokkaa on, mutta kuitenkin sarjassamme "pakko katsoa". Leffaintoilijan täytyy pitää edes jonkinlaista yleissivistystä yllä. Kesällä tuli vahdattua ihmeen vähän filmejä. Oikeastaan ihan hyvä niin.

Huvilakauden päättäjäisetkin oli ja meni. Niin, ei mitkään venetsialaiset vaan huvilakauden päättäjäiset. Tulikin käytyä niin helvetisti mökillä, ettei juuri haittaa vaikka missasin vielä päättäjäisetkin. Onhan se kieltämättä aina ollut ihan mukava ilta tuolla vanhempieni mökillä. Useimpien kapeaa merenlahtea ympäröivien huviloiden pihoihin ja laitureille ilmestyy illalla jos jonkinlaisia tulia. Komea näky yöllä. Tällä ikää vaan ei niin hirveästi enää innosta lähteä sinne porukoiden seurassa.

Realiteettejä

Kuuntelen vaihteeksi oluen maistelun ohella perinteisempää progea. Sellaista sulavaa kitarajammailua, sopii hyvin yksinäiseen lauantai-iltaan. Ei turhia sanoja, vain pelkkää kaunista sävelten hyppelyä. Niin kuin aikaisemminkin olen sanonut, en tiedä miten voisin elää ilman musiikkia. Musiikki on minulle ehkä ainoa juttu, joka auttaa silloinkin kun fiilikset ovat todella surkeat. Se taputtaa olalle, kun kukaan muu ei tunnu välittävän.

Yritin taas ottaa selkoa suuremmasta kokonaisuudesta, mutta pohdinta tyssää heti alkuunsa. Niinhän se aina. Koskaan en tule tietämään, miksi täällä elän ja ajattelen. Hämärän peittoon jää, miksi meillä on täällä oma pieni planeetta ja omat turhantärkeät kuviot. Pieni pisara kaikkeudessa, ei muuta. Yksittäinen ihminen ei ole kokonaisuuden kannalta mitään, mutta sen ihmisen näkökulmasta elinkaari on jotain suurta ja monimutkaista.

Ei ole mitään valmiiksi määriteltyä määränpäätä. Jokaisen täytyy päättää itse, mitä elämältään haluaa. Täytyy olla rehellinen itselleen, eikä tavoitella mahdottomia. Muutoin on varmasti mahdotonta saavuttaa koskaan omaa onneaan. Aina ei voi voittaa, kaikkea ei voi saada. Joskus eivät ne vaatimattomimmatkaan toiveet toteudu.

Joskus nuorempana sanoin yhdelle kaverille jättäväni tämän elämän, jos en tiettyyn ikään mennessä ole saanut kainalooni omaa tyttöä. Muutaman kerran olen jälkeenpäin miettinyt asiaa uudelleen. Tällä hetkellä en oikeastaan osaa sanoa, aionko pitää lupauksestani kiinni. Sen kuitenkin tiedän, että minusta ei ikinä tule katkeraa ja yksinäistä keski-ikäistä miestä. Tavalla tai toisella pidän siitä huolen.

Elämässä on järkeä vain niin kauan kun sillä on jotain tarjottavaa.

Mennyttä elämää

Ehdin kotiin juuri ajoissa ennen kuin rankka monsuunikuuro ryöpsähti taivaalta. En muista koska viimeksi olisi satanut noin rankasti. Ehkäpä joku Hervannan spurgu tanssi vahingossa maagisen voodootanssin ja suututti taivaan valtiaan.

Tunnen vaihteeksi olevani suhteellisen tyytyväinen itseeni. Koulu näyttäisi edistyvän suunnitelmien mukaan, eikä se valmistuminenkaan enää mahdottoman kaukana ole. Toisaalta tämä sai minut ihmettelemään, mihin nuo viimeiset 4 vuotta oikein katosivat. Olenko sittenkään ottanut kaikkea mahdollista irti nyt jo loppusuoralla olevasta opiskeluajasta? Jäikö tästä lukemattomia hauskoja muistoja?

Tuntuu haikealta, vaikka aikaa on vielä jäljellä. Ehtisin tehdä vaikka mitä, mutta tunnen itseni avuttomaksi. Olen unohtanut miten pidetään hauskaa ilman turhaa pidättyväisyyttä. Olen juuttunut omaan tylsyyteeni. Kuka auttaisi minut taas ylös ja liikkeelle?

Kuvitelmaa vain

Tänään oli lämmin ja kaunis päivä. Lähdin töiden jälkeen paikkaan, jonka olemassaolosta en aikaisemmin edes tiennyt. Tai oikeastaan en koskaan ollut moista etsinytkään. Oli ihan mukavaa nauttia siitä rauhallisuudesta ja kiireettömyydestä, tutkailla ympäristöä. Kaupungin keskustan perusvakava meno on monesti niin ahdistavan oloista. Pitää jännittää.

Näen, että katselet minua, mutta en ole huomaavinani. Yrität keskittyä muuhun, jutella muiden kanssa, mutta et voi olla aina välillä vilkaisematta. Lopulta vastaan katseeseesi, hymyilet. Minäkin hymyilen. Pian kävelet luokseni. Et puhu mitään, mutta tartut käteeni ja viet minut sivummalle. Sanoja ei tarvita, on vain nämä tunteet ja pienet eleet. Suutelet hellästi kaulaani, niin että tunnen lämpimän hengityksesi. Aistin kosteiden huultesi jokaisen hitaan painauman. Mikään ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä.

Avaan silmäni ja huomaan tuijottavani monitoria. Vierelläni ei ole ketään. Ajatuksissani olen kuitenkin edelleen jossain aivan muualla...

Kuka olen?

Luin tuossa huvikseni vanhoja blogikirjoituksiani aikajärjestyksessä. Mietin, miten helposti niiden perusteella voisi tunnistaa kirjoittajan. Todennäköisesti ei kovin helposti, mutta olen toki paljastanut sellaisiakin asioita, joista ainakin lähimmät kaverit kyllä tunnistavat välittömästi. Blogini tilastointipalvelun logeissa ei kuitenkaan näytä olevan kovin tuttuja osoitteita, joten ehkä olen onnistunut säilyttämään anonymiteettini. Tai kenties monikin jo tietää kuka olen, mutta ei vaan halua mainita asiasta.

Yritän asennoitua koulun alkamiseen edes jollain tavalla. Melkoisen tiukka ohjelma on jälleen luvassa, joten se vapaa-aika pitäisi taas osata käyttää oikein ja harkitusti. Pitäisi keskittyä kouluhommiin, mutta kuitenkin pitää välillä vähän hauskaa. Fuksitkin ovat jo aloittaneet tutustumisensa, ja ensimmäisten viikkojen aikana ne taas ruuhkauttavat niin käytävät kuin ravintolat. Vaan ehkä sieltä joukosta löytyy nätti pieni fuksityttönen, joka kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten tulee hymyillen moikkaamaan.

Yritän turhaan karkottaa tuon mielikuvan päästäni...

Aromipesä

On virhe ostaa liian hyvältä tuoksuvaa deodoranttia. Siis sellaista joka tuntuu turhan hyvältä omassakin nenässä. Sitä tulee sitten nuuhkittua ihan huumassa pitkin päivää. Hajusteettomat tai muuten vaan miedot antiperspirantit ovat muutenkin parempia. Ne kestävät ihan eri tavalla kuin perushyttysmyrkyt, kuten esimerkiksi Axe, joka pettäessään sekoittuu hienhajuun ja tuloksena on karmea pistävä löyhkä.

Ei arkena tarvitse edes tuoksua erityisemmin miltään, kunhan on suihkussa muistanut käydä kuluvan viikon puolella. Jo pelkät puhtaat hiukset tuoksuvat ihan kivalta. Tämä ihan vinkkinä niille tädeille ja sedille, jotka jättävät peräänsä sellaista hajustevanaa, johon meinaa tukehtua kovempikin karpaasi. Itsekin käytän partavettä vain viihteelle lähtiessäni.

Onhan noilla tuoksuilla oma vaikutuksensa. Ainakin siellä baarissa, jos yleensä tupakansavulta mitään haistaa. Pari kertaa on jollain tytöllä ollut sellainen suloisenkirpeä saippuainen tuoksu, joka vei melkein jalat alta. Sellainen tuoksu, josta ei vaan saa tarpeekseen.

Luonnollista

Kotikotona käydessäni huomasin taas, miten vähän tekemistä siellä oikeastaan on. Varsinkin, jos ei satu olemaan tuttuja maisemissa. Vaan kyllähän ne päivät laiskotellenkin saa kulumaan. Kävin läheisellä pururadalla haistelemassa vähän luontoa. En kuitenkaan tällä kertaa juoksemassa, vaan kameran kanssa.

Jos ei sitä oikeasti uskaltaudu vähän kauemmaksi urbaanista maisemasta, ei voi edes ymmärtää mistä jää paitsi. Niin paljon kaikkea kaunista katseltavaa, yksinkertaisia pieniä juttuja. Ja vaikka oli lämmin ja aurinkoinen sunnuntaipäivä, sain ylhäisessä yksinäisyydessäni bongailla maisemia. Kertoneeko sekin jotain luksushemmotellusta nyky-yhteiskunnasta. Eipä sillä, ettenkö voisi itsekin hylätä betonibunkkerini hieman useammin.

Toki sitä ollaan riippuvaisia viihde-elektroniikasta ja erilaisista kommunikaatiolaitteista, mutta eikö niistä tosiaan voi olla hetkeäkään erossa. Nyt kun tarkemmin muistelen, olipa minullakin metsän keskellä tarpoessani taskussa kännykkä. Ihan kuin minun olisi pakko olla tavoitettavissa joka paikassa, millä hetkellä hyvänsä. Ihan kuin olisin ainutlaatuinen, korvaamaton...

Syy ja seuraus

Baari. Viinaa. Ihmisillä on hauskaa. Katselen kateellisena. Yksin.

Mitä jäi illasta käteen? Krapula ja tyhjä fiilis. Katkeraa haaveilua.

Suunta muuttuu

Helvetin tutkintouudistus. Ihan kuin kurssien valitseminen ja mahduttaminen viikko-ohjelmaan ei olisi tarpeeksi turhauttavaa puuhaa muutenkin. Nyt joka toinen kurssi on joko vaihtanut nimeä ja sisältöä tai jakautunut useampaan osaan. Etsi siinä sitten oikeat vastaavat kurssit aikaisempien vuosien opintokokonaisuuksiin. Samalla tosiaan pitäisi saada se tutkinnon lopullinen sisältökin päätettyä. Vähemmästäkin palaa käpy.

Onpa edes jokin tekosyy sille, että nyhjään jälleen yksin kotona perjantai-iltana. Elämä ei edelleenkään tule hakemaan minua väkisin täältä neljän seinän sisältä, eikä kyllä kukaan muukaan. Mutta minne tästä lähtisin? En millään haluaisi myöntää, että ne todelliset kaverit taitavat sittenkin olla aika vähissä. Sitä saa mitä tilaa, väittävät viisaammat.

Ajatuksista ei ole kuin harmia. Ongelmien loputon vatvominen ei tule muuttamaan minua tai tilannettani suuntaan eikä toiseen. Tai oikeastaan alaspäin voi aina vajota. Pohjaa tuskin on olemassakaan. Tiedän kyllä, mitä haluan, mutta en vain pysty saavuttamaan sitä. En nyt, en näillä eväillä. Pitäisi uskaltaa oikeasti tehdä jotain, vaihtaa suuntaa miettimättä turhaan mahdollisia seurauksia. En vain tiedä, mistä löytäisin rohkeutta.

Lukemalla muiden samankaltaisia mietteitä blogeista ja foorumeilta voi helposti pahoittaa mielensä. Onko siinä muka jotain lohdullista, että tietää muillakin menevän huonosti? Joskus tulee vastaan tekstejä, jotka ovat kuin suoraan omasta elämästä. Niihin on kovin helppo samaistua ja imaista lisää kurjuutta itseensä, löytää ongelmia jotka aikaisemmin loistivat poissaolollaan. Lopulta tuntuu sitten taas siltä, että kaikki maailman loka valuu juuri omaan niskaan.

Tuhma vai kiltti

Koomista, että nyt kun työsopimusta on jäljellä enää parisen viikkoa, tekemistä tarjoillaan joka suunnalta. Kesällä kuitenkin oli useampiakin sellaisia päiviä, jotka olisin aivan hyvin voinut istua kotonakin. Taidan huvikseni kysäistä, olisiko mahdollisuuksia jatkaa osa-aikaisesti.

Yritin hakea mielessäni jonkinlaista toistuvaa kaavaa sille, minkälaisista ihmisistä kiinnostun ja minkälaiset ihmiset kiinnostuvat minusta. Huomasin erottelevani kaikki menneet tuttavuuteni ns. kiltteihin tyttöihin ja sitten niihin vähemmän kiltteihin. Kilteissä tytöissä on jotain viattoman kaunista, enkelimäistä. Mutta minä kun olen myös tällainen kiltti ja hiljainen poika, yhdessäolo on sitten jotain aivan liian kilttiä, varovaista ja äänetöntä.

Jotenkin minuun kuitenkin taitavat vedota hieman enemmän ne kaikin tavoin räväkämmät tyttöset, joilta löytyy uskallusta. Ongelmana vaan on, että vähemmän kiltit tytöt kyllästyvät aika nopeasti hiljaisiin vässyköihin. Tuhman tytön unelmissa siintää kuitenkin se tuhma poika.

Satunnaisia mietteitä

Näin tänään kaupassa sen yhden tytön koulusta. Siis näin vaan sivusta, en tavannut. Se käveli iloisesti hymyillen jonkun tyhmän näköisen äijän kanssa. Fiilikseni muuttui taas astetta alakuloisemmaksi.

Tein syysmasennuksen varalta vähän isomman laiteinvestoinnin. Jos saisin sen kanssa puuhaillessa ajatukseni pysymään vähän valoisampina. Oikeastaan siitä kyllä pitäisi riittää ajanvietettä pidemmällekin tulevaisuuteen.

Kaikkein raastavinta on nähdä omia ihastuksiaan muiden kainalossa. Siinä on vaan jotain, mitä en yksinkertaisesti pysty sulattamaan. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Taivas on pilvetön. Tulee kylmä yö.

Tilien selvittelyä

Juttuni näyttävät pyörivän tällä hetkellä kovin hanakasti yhden ainoan asian ympärillä. Vaan mitäpä tuosta, valutetaan näytölle mitä milloinkin päässä liikkuu. Jos liikkuu.

Tässä ruokaa mussuttaessani tein jostain syystä pienen muistolaskennan. Neidit E, M, R, E, S, J, M, J, V, A, M, M ovat tavalla tai toisella nostattaneet esiin suuria tunteita. Niin hyviä kuin huonoja. Muutama muukin miedompi tuttavuus muistuu mieleen, parit kasvot jäävät ilman nimeä. En viitsi edes laskea, mitä noiden kanssakäymisten yhteenlaskettu kesto on, tulos olisi kuitenkin aika säälittävä. Toisaalta asiat voisivat olla paljon heikomminkin.

E pisti aika pahasti pään sekaisin. Heti kun olin siitä toipunut, tuli M ja uusi päänsisäinen sekasotku oli valmis. Ajalla on kuitenkin hassu taipumus parantaa haavoja, ja tuosta eteenpäin kaikki on mennytkin paljon tasaisemmin. Pari tapausta on jäänyt harmittamaan vähän enemmän. Paljon on silti mukaviakin muistoja. Miksi siis jaksan aina ruikuttaa? Siksi, että nuo kaikki ovat enää pelkkiä muistoja. Kerta kerran jälkeen tuntuu enemmän siltä, että olen mahdollisuuteni ryssinyt, eikä uusia enää tule.

Ympyrä sulkeutui

Case closed. Kupla puhkesi viimein lopullisesti, aivan kuin oli määrätty jo kauan sitten. Kylmä todellisuus astui jälleen mukaan kuvioihin. Loppujen lopuksi yltiöpäisellä optimismilla ja turhilla haaveilla satuttaa vain itseään. Been there, done that. Niin kovasti kun minäkin yritin olla realisti...

Miksiköhän haluaisin pyyhkiä maailmasta pois sanat "se mikä ei tapa, vahvistaa"? Tai samantien kaikki vastaavanlaiset sanonnat. Kuka helvetti niitäkin oikein keksii. Sadistinen kusipää.

Pian alkaa arki. Kaikki on taas niin kuin aina ennenkin.

Yksinäinen sunnuntai

En kadonnut. Heräsin aamulla niin kuin aina ennenkin. Soin itselleni pienet sunnuntailöhöilyt ja nousin sitten keittämään teetä. Teetä ja ranskanleipää. Ei mikään mahdottoman monipuolinen aamiainen.

Kaatosade yllätti heti kun olin lähtenyt lenkille. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan juoksin normaalireittini. Tavallaan ihan hassua kipittää metsässä läpimärkänä. Huomenna on ehkä flunssa päällä, mutta minkäs sille sitten voi.

Muuallakin on mietitty ihmisten itsepintaista mieltymystä yksiavioisuuteen. Luonnossahan pariutuminen eliniäksi on oikeastaan harvinaista. Uroot käyvät pistämässä jälkikasvun alulle ja vaihtavat maisemaa etsiäkseen taas uuden parittelukumppanin. Poikkeuksia toki löytyy, ihminen niiden joukossa. Jos ajatellaan ihan primitiivisellä tasolla, niin mitä järkeä tosiaan on väkisin pyrkiä löytämään se yksi ainoa kumppani. Aivot on kuitenkin ohjelmoitu innostumaan kerta toisensa jälkeen niistä uusista ja paremmista yksilöistä. Ainakin miehen aivot. Aina löytyy joku parempi, täydellistä ei ole.

Tylsääkin tylsempi nykytilanne johtuneekin vain siitä, että jälkikasvulle voi taata huomattavasti helpommin vakaat olot kasvaa ja kehittyä, jos tukena on (nyt kaikki YH:t pillastuu) kaksi aikuista. Ja mehän olemme eläimiksi niin kypsiä ja viisaita, ettemme tuo maailmaan pienokaisia kykenemättä tarjoamaan niille hyvää elämää. Olemmehan...

Ehkä yksiavioisuus on vain meidän ihmissuhdeavuttomien keksintö, jolla yrittää vangita edes yksi pahaa-aavistamaton yksilö.

Elämä on

Jos nyt katoaisin pois, kukaan ei edes huomaisi...

Rauhallista

Taisin lähteä sittenkin oikealle alalle. Tai ainakin tänään taas tuntui siltä, että olin työssäni hyvä ja sain aikaan paljon hyödyllistä. Kehuja on aina kiva ottaa vastaan. Välillä suorastaan ihmettelen, millaisia tyhjäntoimittajia työpaikallani on. Valitusta riittää joka asiasta, ja pienikin lisäys työmäärään on liikaa. Pihalle potkisin, jos voisin itse asiaan vaikuttaa.

Maailmassa on liikaa ihmisiä ja ihmisillä liikaa ongelmia. Mitä enemmän ihmisiä, sitä lähempänä on lopullinen kaaos. Täydellisessä maailmassa ei olisi ongelmia. Oikeastaan täydellisessä maailmassa ei olisi varmaan edes ihmisiä. Ei olisi mitään. Vain olemattomuus voi olla täydellinen. Maailmankaikkeus on vain yksi iso vahinko.

Vitun syvällistä, ei järjen häivää. Koska kadotin jo ajatuksen, fiilistelen vielä hetken hyvää musiikkia ja painun sitten unille. Väsyttää.

Viimeinen mahdollisuus

Haluaisitko minusta leikkikalun? Viskaat syrjään kun olet hetken huvisi saanut. Haluatko liian sinisilmäisen pojan, jota voi vedättää ihan miten lystää? Korvikkeen, jolla voit lohduttautua paremman puutteessa. Tässä olen.

Yritän vakaasti päättää, että haikailu saa nyt riittää. Tämä biisilista saa soida viimeistä iltaa repeatilla. Nuo tietyt kappaleet, jotka tarvittaessa murskaavat lohduttomuudellaan. Kappaleet, joita kuunnellessasi tuijotat ilmeettömänä tyhjyyteen, käperryt yksin peiton alle pimeään.

Ei enää. Pettymyksistä seuraa suru, surusta epätoivo, epätoivosta katkeruus, katkeruudesta viha ja välinpitämättömyys. Hautaan kaiken jonnekin syvälle, enkä kaiva hetkeen esiin. En enää ihastu, en lankea välittämään. Kaiken paskan heitän takaisin vasten kasvojanne.

Cranberries - Zombie. Täysillä.

Unelmia ja toimistohommia

Havahduin jälleen kesken työpäivän päiväuneksimasta työpöytäni äärestä. Eivätkä ne olleet mitään ihan kesyjä kuvitelmia, vaan turhankin kosteaa menoa. Vaikka harvemmin tapaan kommentoida sitä, kuka saa ja kenelle annetaan, täytyy sanoa, että mieluusti ottaisin vähän useamminkin muuta kuin lämmintä kättä. Ehkäpä jostain baarista tarttuisi vaihteeksi mukaan joku vähemmän kranttu naikkonen.

"...silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan..."

Jääköön tämä nyt kuitenkin poikkeukseksi. Myönnettäköön, että juttujani mahdollisesti inspiroi tämän hetken kuumin lukijoidenkalastelublogi. Ideahan siinä on vanha ja puhkikaluttu, mutta jaksanee viihdyttää Cosmopolitan/Demi/whatever -teinejä jonkin aikaa. Etteivät vaan olisi taas keskenkasvuiset pojat asialla...

Mahtaisikohan Martti Vainaan hittirenkutuksesta olla itsetunnon kohottajaksi? Täytynee joskus kokeilla. Jospa se herättää minussakin todellisen saalistajan.

Kiihkeää seksiä

Niin, untahan se vain oli...

Monotoninen maanantai

Kun tarpeeksi tekemistä, vaikka nyt töitä tai pakollisia kotiaskareita, ei ehdi liikaa vajota ihmissuhdepohdinnan suohon. Todelliset työnarkomaanit eivät todennäköisesti juuri koskaan uhraa ajatuksiaan turhaan tunteiluun. Tai ehkä he vaan löytävät tyydytyksen ihmissuhdetarpeisiinsa työympäristöstä siinä pakertamisen ohella. Vaan mistäpä minä tietäisin.

Mihin ihmeeseen tuota rahaa oikein kuluu niin salakavalasti? Luulin, että kesältä jäisi lompakkoon vähän enemmänkin tuohta, mutta aika vaatimattomalta näyttää. Kännykkälaskuun muutama kymppi, koulun lukukausimaksu, uudet verkkarit pitäis ostaa ja parturiinkin päästä. Perkele. Kovasti tekisi vielä mieli tehdä vähän isompaakin hankintaa, mutta tiukkaa tekee talven budjetin kanssa. Pitäisikö sittenkin haalia jostain osa-aikatöitä koulun lisäksi? Taitaa käydä turhan totiseksi puurtamiseksi..

Maanantain arkinen mitättömyys tuntuu jotenkin mukavalta. Ehkä päässäni vallitsee jonkinlainen kauhun tasapaino kummankin ääripään aatosten neutraloidessa toistensa vaikutukset.

Naisen tuoksu

Unohdin tyystin mainita tämän sunnuntai-illan mestariteoksen. Upeat elokuvat eivät saa jäädä vaille huomiota, joten kirjoittelenpa tämän näin jälkeenpäin ihan vaan periaatteesta.

Vaikka olinkin nähnyt Pacinon tähdittämän filmin jo useampaan otteeseen, jaksoi se edelleen vangita mielenkiintoni pariksi tunniksi. Scent of a Woman näyttää jälleen sen tosiasian, ettei mainioon elämykseen tarvita mitenkään erikoisia aineksia.

Palkittuja vammautuneiden tai jälkeenjääneiden rooleja pidetään yleensä jollain tapaa alempiarvoisina, mutta tässä tapauksessa mies on mielestäni Oscarinsa ansainnut. Pacino välittää sokeutuneen ja yksinäisen "kovan" miehen tuntoja taidolla. Elokuva myös muistuttaa minua aina siitä, etten itse kestäisi elää ilman näkökykyä. Suurin osa elämäni iloista katoaisi.

Leffassa on useampiakin mieleenpainuvia kohtauksia. Tangokohtaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella kaunista katsottavaa. Por una cabezan soidessa toivon jokaisella solullani, että sylissäni istuisi joku, jota voisin hellästi hyväillä..

Myrsky laantuu

Juopottelua seuraava aamu on ajatusten kannalta ihmeen levollinen. Johtuneeko sitten erinäisten aivosolujen kuolemasta vai mistä. Eri asia sitten jos on juonut niin paljon, että täytyy sylkeä sisuksiaan pihalle rautanuijan takoessa päätä tauotta. Yleensäkin hyvin nukuttu yö rauhoittaa ja laittaa asiat takaisin oikeaan perspektiiviin. Voin vain arvailla, mitä vaikkapa pitkäaikainen unettomuus saisi aikaan.

Se on muuten nyt empiirisesti todistettu. Valitustekstiä ei halua kukaan lukea. Menetin kokonaista kolme lukijaa tämän normaalia pidemmän ruikutusjakson aikana. Ehkä jätän marinat vastedes vähemmälle. Ehkä se 10000 sivulatauksen rajakin vähitellen paukahtaa rikki.

Pitkästä aikaa kuppi teetä. Kesällä on senkin juominen jäänyt vähemmälle. Irtoteepurkkini pohja alkaa jo häämöttää, joten pian joudun hankkimaan lisää. Ajattelin edelleen pitäytyä vihreässä teessä sen väitettyjen terveysvaikutusten takia. Tuohon osittain kitkerähköön makuunkin on jollain tavalla tottunut. Aion tutustua myös Rooibos -pensaskasvista valmistettuun teehen. Sen sanotaan mm. poistavan jännitystä ja unettomuutta. Uskokoon ken tahtoo, mutta kokeilemalla ei ainakaan häviä mitään.

Pieni ihminen

Korkkaan uuden kaljan. En tiedä monesko se on, eikä jaksa kiinnostaa. Tahtoisin vain nollata kaiken, unohtaa menneet ja aloittaa alusta.

Nojaan parvekkeella kaiteeseen ja katselen pimenevää iltaa. Taivaalla on pilviä, tähtiä ei näy. Jossain tuolla kauempana on ihmisiä, jotka hymyilevät, nauravat ja pitävät hauskaa. Tuolla jossain ovat myös kaikki ne, jotka ovat kerran olleet minulle tärkeitä ja ovat ehkä vieläkin. Ei haittaa, vaikka he eivät edes muistaisi minua, toivon silti mielessäni, että he voivat olla onnellisia.

Taustalla soi musiikkia, joka kappale kappaleelta nostaa esiin toinen toistaan kipeämpiä muistoja. Voin hetkeksi palata onnellisiin hetkiin, unohtaa ajan ja paikan, mutta pian kuitenkin tajuan taas, etten saa noita hetkiä enää koskaan takaisin. Tahtoisin itkeä, mutta silmäni eivät kostu. Tahtoisin huutaa, mutta ääntä ei tule.

Alan olla humalassa. Kuuntelen hetken ulkona vallitsevaa hiljaisuutta. Tunnen itseni niin pieneksi tässä suuressa maailmassa. Lopulta yksinäinen kyynel vierähtää alas poskeani pitkin...

Unelmia ei voi kukaan viedä minulta ikinä pois.

Merkityksetön otsikko

Pitääkö sitä olla välttämättä joko järki-ihminen tai täysin tunteilija? Mielestäni minussa on omituinen sekoitus molempia. Olen siis tietyllä tavalla täydellinen... niin varmaan joo. Pystyn käsittelemään suurimman osan vastaantulevista asioista järjellä, mutta tietyissä tilanteissa tunteet vievät miestä mennen tullen. Oikeastaan olen ihan tyytyväinen tähän sekoitukseen, sillä molemmissa on etunsa.

Nyt olisi tiedossa parikin mökkireissua, kahden eri porukan kanssa. En osaa oikein päättää, haluanko lähteä mukaan. Kummallekin reissulle on tulossa paljon ihmisiä, ehkä liikaakin. Tylsäähän ei varmaan tulisi missään vaiheessa, kunhan juotavaa riittää. Sää vaan näyttää ainakin ensimmäisen mökkeilyn kohdalla aika epävakaiselta. Kaatosateessa ei grillailla.

Tahtoisin taas panostaa enemmän uniin. Töihin kuitenkin pitää heräillä niin aikaisin, ettei unia edes ehdi kirjoittaa aamuisin ylös. Jospa ensi yönä näkisin jotain mielenkiintoista ja vielä muistaisinkin sen. Toimikoon tämä itsesuggestiona.

Risukasassa

Aurinkoinen päivä piristää aina. Kummallinen voima noissa kaasupallon säteissä. Kävin lenkillä hikoilemassa pois pahaa mieltäni. Tuntui siltä, että jaksoin juosta taas entistä paremmin. Muutaman sadepäivän tauko näemmä teki ihan hyvää.

Kirjastosta kuukausi sitten hakemani kirjat homehtuvat edelleen tuossa pöydällä. Toisesta olen hieman alkua lukenut. Jotenkin vaan ei löydä aikaa lukemiselle, ja aina kun aloitan, huomaan että ajatukseni harhailevat ihan muualle. Kirjan avaaminen tuntuu olevan kuin jokin daydreaming-nappula. En osaa uppoutua kirjan maailmaan niin kuin ennen.

Päässäni soi Behind blue eyes.

Ei helpotusta

Tietokoneen kanssa loputonta säätöä, jota ei juuri nyt jaksaisi ollenkaan. Typerät tekniset ongelmat vaan kasvattavat vitutustani entisestään. Ulkona satoi koko päivän, ei päässyt edes lenkille rääkkäämään itseään. Helvetin helvetti.

Vihaan tätä kaikkea juuri nyt. Vihaan sitä, että tilanne on olemassa yksin vain minulle. Vihaan sitä, että olen täysin voimaton, en voi asioille mitään. Vihaan ihmisten välinpitämättömyyttä, vihaan vaikenemista, totuuden pehmittelyä. Vihaan kaikkia onnellisia. Luulin, että vuoroni viimein tuli, mutta se riistettiin pois ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa. Pääni savuaa.

Olen sisäisesti avuton teini.

On asioita, joita minun ei todellakaan pitäisi tehdä, mikäli haluan säilyttää itsekunnioitukseni rippeet. Ennen pitkää kuitenkin sorrun. En keksi muutakaan.

Eloton elokuu

Illat pimenevät ja alakuloisen pojan kesä alkaa olla lopuillaan. Tämä on juuri sitä aikaa, jolloin ei haluaisi jäädä yksin. Vaikka miten aina vakuutan itselleni, että pärjään kyllä yksinkin, enkä ole ennenkään tarvinnut ketään, tyhjyys ympärilläni tuntuu pahalta. Tiedän kyllä, että periaatteessa vaatimaton elämäni on vakaalla pohjalla, ja halveksun tällaista abstraktia uikutusta, mutta silti kaikki tärkeä tuntuu olevan hajalla. Jos en voi olla aidosti onnellinen, varaan itselleni oikeuden surra hiljaa mielessäni.

Jokaisen vastaantulijan kohtaaminen kadulla oli taas tavallista vaikeampaa. En tiedä miksi. Kasaan vain itselleni turhaa jännitystä yrittämällä niin kovasti näyttää normaalin rennolta ja hyväntuuliselta. Kavereiden seurassa on aina helpompaa. Ei vaan ole oikein kavereita, joiden kanssa hengailisi näin arkisin. Sosialisointi rajoittuu ryyppäysviikonloppuihin. Vetäytymisestä ja eristäytymisestä en voi syyttää kuin itseäni. Kelpaan kyllä aina joukkoon.

Typeryyttäni toivon, että tietyt ihmiset huomaisivat, miten pienellä eleellä he voisivat tuoda hetkeksi hymyn kasvoilleni. Pienellä eleellä, parilla sanalla... Tiedän, ettei kukaan ole minulle mitään velkaa. Kukaan ei ole velvoitettu olemaan kiinnostunut minusta. Minä ja turhat kuvitelmani. Taisin taas kerran ihastua pelkkään tunteeseen, en niinkään ihmiseen, mutta en jaksa välittää.