Näkemyksiä linnuntieltä

Lomalentomatkustaminen on sitten kliseistä puuhaa. Paikka on käytävän puolella ja pahimmassa tapauksessa ihan koneen takaosassa, jolloin vessajono on aina seurana. Vieressä istuu aina se istuimeltaan pursuileva lihava tyyppi tai hyperaktiivinen penska. Ruoka on poikkeuksetta surkeaa. Lennon kaikki keski-ikäiset miehet näkevät ainoana tavoitteenaan vetää kännit jo matkalla. Kaiken lisäksi takanani istui vielä joku itseään perin tärkeänä pitänyt vanhempi mies, joka valitti lentoemoille joka asiasta sellaisella äänenvoimakkuudella, että kaikki muutkin varmasti kuulivat. Aluksi luulin hänen vetävän esitystään huumorilla, mutta taisi olla puoliksi tosissaan. Oli vähällä etten ponkaissut ylös ja esittänyt arvon herralle muutamaa valittua sanaa sivistyneestä käytöksestä.

Vaikka me suomalaiset olemmekin keskimäärin aika pidättyväistä ja tuppisuista (ja toisinaan kovin junttia) kansaa, niin ulkomailla käydessä huomaa usein, ettei se ole välttämättä mitenkään automaattisen negatiivinen asia. Joidenkin kansojen suurieleinen ulosanti ja piittaamaton käytös vaikuttaa toisinaan suorastaan töykeältä ja rasittavalta. Paljon selittyy kulttuurieroilla, ja kotimaa on aina kotimaa, mutta mielestäni Suomea ja suomalaisuutta kannattaa silti ihan oikeasti arvostaa.

Metsään menneitä

Piilotetaas tähän väliin perinteinen katsaus hakusanoihin, joilla tänne asti on päädytty.

"hernekeitto hinta" - Saisko alta eurolla?
"pesää" - Sori.
"pelastakaa maailma" - Sopii yrittää.
"ilmaiset netti gay filmit" - Valitan.
"päättymätön tarina" - Mä en kuole koskaan.
"kakkahuumori" - Ei, mutta huonoa ja kieroutunutta.
"persealasti" - Minäkin nukun.
"jonna tervomaa nännit" - Ikuinen kestosuosikki.

Miksi jeppe juo

Ai miksikö käyn yökerhoissa, vaikka illat useimmiten päättyvätkin odotetusti pelkkään alakuloon? Siksi, että niissä on tätä nykyä ainoa kosketuspintani ihmissuhteisiin, vaikka se tarkoittaisikin ainoastaan sivusta seurattuja muiden ihmisten humalaisia yhden illan ihastuksia. Ainakin nuo illat palauttavat joka kerta muistelemaan, millaista oli kokea molemminpuolinen kiintymys. Asian sysääminen pois mielestä ei ole vaihtoehto.

Olihan mullakin joskus yläaste- ja lukioaikoina kaikenlaista. Mikään ei vaan koskaan edennyt kauhean pitkälle. Sittemmin kaikki kohtaamiset ovat jostain syystä haihtuneet lähes olemattomiin. Siinäpä se yksi koulu, joka jäi pahasti kesken. Jos on kokenut ainoastaan fyysistä vetovoimaa ja alkuhuumaa, ei osaa muuta edes kaivata. Viime aikojen kokemuksen perusteella ajatus siitä, että tutustuisin nyt johonkuhun syvällisemmin arkielämän askareissa, tuntuu kovin epätodennäköiseltä.

En halua vähätellä mitään, mutta normaalimman ihmissuhdekehityksen läpikäyneen tai vakituisessa parisuhteessa elävän on varmasti vaikea ymmärtää näitä aivoituksia.

Suuria vääryyksiä #1748

Meinasin pestä pyykkiä, mutta pitkään kestänyt pesuainevarastoni olikin viimein ehtynyt. Kauppareissulla oli tarkoitus poimia mukaan täydennystä, mutta miten kävikään. Eihän sieltä löytynyt enää ollenkaan aineita tablettimuodossa! Voi ny helvetti. Googletin vielä muutaman tunnetuimman valmistajan sivuilta, mutta näyttäisi tosiaan siltä, että tekevät enää ainoastaan jauheita tai nesteitä. Ja minä kun pidin noita tabletteja parhaana keksintönä ikinä. Helppoa, vaivatonta ja tuli tarpeeksi puhdasta, mitä nyt joskus pahimpiin pyykkimyttyihin saattoi jäädä hieman pesuainejäämiä.

Yhden miehen barrikaadille nousen ma.

Sama levy

Blogikirjauksia tulee näemmä enää viikonloppuisin. Toisaalta se kuvaa hyvin nykyistä elämänmenoa. Viikot painetaan väsyneenä töitä ja viikonloppuisin yritetään etsiä jostain edes vähäisiä hymyn aiheita. Yleensä huonolla menestyksellä. Tuottaa jo vaikeuksia vetää naamalle yleensä jonkinlainen peruspositiivinen ilme. Ei mulla koskaan ennen ollut vaikeuksia hymyillä ihmisille ilman syytä. Rupeaa jo kyllästyttämään tämä ikuinen matalasuhdanne. Jos loppuelämä täytyy viettää orjana yhteiskunnan tuotantokoneistossa, ois kiva saada jo vähän jotain hyvitystä. Luulisin olleeni jo tarpeeksi monessa asiassa altavastaajana.

Tuntuu niin epäreilulta kuulla, miten ihmiset ympärillä luovat uusia ihmissuhteita ja testaavat toistensa kumppanuuspotentiaalia. Millä ilveellä mun pitäisi löytää yhteensopiva ihminen, kun en saa aikaiseksi edes yhtä ainokaista kontaktia? Tulevalta kesältä odotan jälleen jotain maagista muutosta, mutta toisaalta viime kesäkin oli jo aika fiasko. Voisin edelleen väittää, että yksinkin voin elää onnellisena, mutta valehtelisin. Ehkä joku muu voi.

Hätähuone

ER on ehdottomasti yksi niistä harvoista tv-sarjoista, jotka eivät ikinä menetä hohtoaan. ER:stä on menossa jo 15. kausi, ja vaikka alkuperäisistä vakinäyttelijöistä ei taida olla jäljellä ainuttakaan, sarjan luonne tai jatkuvuus ei ole missään vaiheessa häiriintynyt. Ei ole pelkästään näyttelijöiden lahjakkuutta, että jokaisesta uudesta hahmosta rakentuu oma kiehtova persoonansa. Todellinen taito piilee jossain siellä taustalla, käsikirjoituksessa ja ohjauksessa. Edesmennyt Michael Crichton loi todellisen helmen, jonka kiillottamista muut ovat onnistuneesti jatkaneet.

Sarjan visuaalista tyyliäkään ei voi tarpeeksi kehua. Olkoonkin hieman suurikontrastinen ja kiillotettu, mutta se selättää tylysti kaikki kilpailijat. Jopa sarjan alkuperäinen tunnarimusiikki oli uskomattoman hieno, sääli että siitä on nyttemmin luovuttu. Kyllästyivät kai kuvaamaan uusia pätkiä hahmojen vaihtuessa.

Totuus tietenkin on, että lääketieteellisen pinnan alla piilee aika perinteinen ihmissuhdedraama kaikkine kliseineen. Sarja on kuitenkin tähän mennessä antanut katsojilleen jo niin monta tunteisiin vetoavaa pala kurkussa -hetkeä, että se saa jonkin verran anteeksi saippuasarjan piirteitään. Muut katsokoot salkkareita, ER on minun rakas paheeni.

Mahdollisuuksien maa

Miksi rikolliset ovat aina niin... rikollisen näköisiä? Hyvänä esimerkkinä Juha Valjakkala, joka pääsi juuri ehdonalaiseen vietettyään parikymmentä vuotta eri vankiloissa. Ja nimenomaan Juha Valjakkala, koska moisia luomakunnan loisia ei tarvitse glorifioida kutsumalla heitä heidän itsensä keksimillä uusilla nimillä. Jokainen voi kuuklettaa miehen rikoshistorian varkauksineen, murhineen ja vankilapakoineen ja miettiä, minkä hemmetin takia tuollainen tiensä valinnut roisto saa luvan palata takaisin kunnollisten ihmisten joukkoon. Meikäläisen kylmä realismi pätee tässäkin asiassa. Mädästä omenasta ei saa syötävää, vaan se heitetään lopullisesti tunkiolle.