sunnuntaina, tammikuuta 25

Hämillään

Ihmeellistä puolivittuilua on tää elämä. Kävin vaihteeksi yökerhossa, jossa keski-ikä on hitusen korkeampi, mutta jossa käy kuitenkin turhan paljon siitä tutusta muotista valettua pintaliitosakkia. Baaritiskillä tulin yllättäen kolmen pitkän naisen ympäröimäksi. Kauniimmasta päästä, eivätkä niitä pahimpia prinsessoja. "Hyvää partavettä. Kato ny, miten voi olla noin söpö. Mitä sä otat, me tarjotaan?" Silittelivät kuin pientä koiranpentua. Olen vieläkin vähän ymmälläni.

Joku voisi ajatella, että mikäs tuon hienompaa. Itsetuntobuusti, pitäisi olla imarreltu. Vaan kovasti tunsin itseni kuin lapseksi, jota ei voi ottaa kovin vakavasti. Tai muuten vaan jotenkin poikkeavaksi ihmiseksi, jota on velvollisuus hetken mielistellä. Oli selvää, että tilanteessa ei ollut kyse mistään parinmuodostuksesta, mutta jos oletetaan, että kommentit kuitenkin olivat ihan vilpittömiä, niin miksi sitten sellaiset tytöt, jotka ehkä näkisivät minut samalla tavalla, mutta olisivat muuten vähän paremmin yhteensopivia kanssani, loistavat poissaolollaan?

lauantaina, tammikuuta 24

Itsehavainnointi ja sen puute

Olen huomaavinani, että suurin osatekijä väsymykseeni, lihasjännityksiin, närästykseen ja hengenahdistukseen taitaa olla yksinkertaisesti stressi. Stressi on se laukaiseva tekijä, ja siitä heränneet vaivat sitten ruokkivat toinen toisiaan. Ajattelin pitkään, että stressi on vain jokin työhönsä tyystin kyllästyneiden ihmisten keksimä tekosyy valittaa tyhjästä. Luulin myös, ettei henkinen paine voisi vaikuttaa minuun mitenkään fyysisesti. Olin kai väärässä. Tai sitten lähestyn jonkinlaista kolmenkympin kriisiä. Onneksi ainakin yksi stressin lähteistä näillä näkymin katoaa piakkoin.

Kai kaikki ovat jo nähneet jossain videon kotiäiti Mikkosen tv-keskustelusta? En edes muista koska viimeksi joku on nolannut itsensä noin pahasti. Vaan enpä juuri tunne edes myötähäpeää, tuollaisella käytöksellä ei ole varaa valittaa. Ymmärtävätkö moiset sekopäät edes nolaavansa itsensä? Sen sijaan sääliksi käy Mikkosten lapsia. Lisääntyminenkin saisi joissain tapauksissa olla luvanvaraista.

lauantaina, tammikuuta 17

Puhdistautumista

Suihkugeelipurkkini kyljessä lukee "Tested in extreme conditions". Siinä ainetta levitellessäni kävin pohtimaan, mitä mahtavat olla nuo rankat olosuhteet, joissa saippuan täytyy hoitaa tehtävänsä. Ensimmäisenä mieleen hiipi kuva todellisesta erämiehestä, joka viikosta toiseen rämpii läpi soiden ja ryteikköjen, metsästää jousella pikkunisäkkäitä ruuakseen ja painii toisinaan harmaakarhujen kanssa. Illan tullen hän leiriytyy vuoripuron varteen... ja pesee itsensä nestemäisellä suihkusaippualla, joka tekee ihosta pehmeän ja jopa 47% kimmoisamman. Tämä sankariseikkaiija voi eksyä vaikka Saharan paahtavan auringon alle, eikä suihkugeeli ole moksiskaan. Veden löytäminen on sitten asia erikseen. Etelänavalla taas pakkasta on niin että eräjormamme hengityskin jäätyy... ja niin jäätyy suihkugeelikin, mutta eihän se tietenkään haittaa. Kuka muka voisi peseytyä hirmupakkasessa?

Toisenlainen äärimmäinen skenaario voisi sitten olla sitten vaikka ruotsalainen vankila. Suihkugeelin käyttötarkoitus saattaa kuitenkin poiketa jonkin verran alkuperäisestä...

sunnuntaina, tammikuuta 11

Raskaat huvit

Viikon talviloma odottaa. En vaan oikein tiedä, minne päin haluaisin suunnata. Ehkä otan halvan massareissun satunnaiseen rantakohteeseen, vaikka en lomallani välttämättä hiekalla makoilua kaipaakaan. Kai sitä nähtävää löytyy Kanarialtakin. Toisaalta Thaimaa on jo pitkään odotellut reissukohteideni kärkisijalla, Vietnam ja Mauritius kiinnostaisivat myös. Noihin eksoottisempiin kohteisiin ei kuitenkaan taida oikein viikko riittää, ellei halua juosta kiireellä paikasta toiseen. Muutenkin taitaa olla kustannustehokkaampaa tehdä vähintään kahden viikon matkoja. Pidemmän aikavälin ensisijaisena tavoitteena onkin sitten ehdottomasti jokaisella mantereella käynti.

Millä motivoisi itseään ryhdistäytymään fyysisen kunnon ylläpidossa? Kuntorääkki kun saa näillä näkymin olla vastaus tähän "jonkin on muututtava" -ongelmaan. Se on ainakin asia, johon voin itse oikeasti vaikuttaa.

maanantaina, tammikuuta 5

Mun jumala hakkaa sun jumalan

Minulla on vessalukemisena pieni kirja, jonka sain kummitädiltäni jouluna. Siinä kyseenalaistetaan Richard Dawkinsin Jumalharha-kirjassa esittämiä uskontojenvastaisia mielipiteitä. Kummitätini on syvästi kristinuskossa ja on roolinsa edellyttämänä tarjoillut minulle kaikenlaista pientä jeesuspropagandaa niin kauan kuin muistan. Olen suhtautunut siihen kohteliaan neutraalisti, varoen antamasta mitään rohkaisevia merkkejä. Arvelin hänen luovuttavan aikanaan.

Kun erosin kirkosta joskus kymmenen vuotta sitten, minun piti päättää, kerronko siitä niille sukulaisille ja tuttaville, joille uskonto on selkeästi tärkeä. Käytännössä heihin kuuluvat molemmat isovanhempani, toiset ehkä lievemmin ja tämä kummitätini. Kerroin lopulta ainoastaan vanhemmilleni, jotka eivät itsekään niin kirkkoilusta perusta. Tiedän, että varsinkin isovanhemmillani on paljon parempi olla luullen minun yhä kuuluvan kirkkoon, varsinkin kun minulla itselläni ei ole mitään tarvetta saada julistaa ja vakuuttaa kaikille, etten usko hengellisiin satuihin.

Hieman harmittaa se, että kummitätini ei ymmärrä lopettaa käännytysyrityksiään. Hänellä on varmasti alitajuista vihiä siitä, millainen maailmankatsomus saattaa teknillis-luonnontieteellisen koulupolun talloneella henkilöllä olla. Suhtaudun myös aika negatiivisesti kaikenlaiseen ajatusten ja uskomusten toisille tuputtamiseen, joten katson hänen valinneen tiensä ja nielevän myös tappionsa.

perjantaina, tammikuuta 2

Maapallon nurkassa

Kuka ihme haluaa nähdä Jutta Urpilaisen verkkosukkahousuissa? Ja mikä mahtoi olla moisen tempauksen tarkoitus? Maailma muuttuu päivä päivältä pöhkömmäksi.

Tammikuu on siitä rasittavaa aikaa, että päivän puheenaihe on aina ja joka paikassa tipattoman viettäminen. Se kun on niin kovin rankkaa taistella houkutuksia vastaan. Mutta tottakai tipaton on pidettävä, kun tulee usein juotua aivan liikaa. Saa sitten olla ylpeä itsestään, kun on näyttänyt ja todistanut sekä itselleen että muille todella pystyvänsä siihen. Tärkeintä on tietenkin, että alkoholiton kuukausi on niin monin tavoin hyödyllinen ja terveellinen.

Unohdin jo lähteen, mutta jossain kirjoitettiin, että monille syrjäytyneille muun maailman säännöt ja tavat ovat tehty vain rikottaviksi. Uhmaamalla sokeasti kaikkea sellaista, joka näyttää olevan ei-syrjäytyneille tärkeää, saa omalle asemalleen syyn ja tarkoituksen. Ehkä, vaan mitäpä jos tavismassat ylläpitävätkin sääntöjään ja tapojaan yhtä onnellisen sokeasti ja mitään kyseenalaistamatta vain siksi, että niin on ennenkin tehty, ja koska se on yhteisöllistä ja normaaliksi miellettyä? Jos päättää suhtautua negatiivisesti tapoja ja sääntöjä kritisoiviin mielipiteisiin vain siinä pelossa, että jää itse harvalukuiseen vähemmistöön, on periaatteessa osasyypäänä syrjäytyvien syrjäytymisessä.

torstaina, tammikuuta 1

Katsaus

Aika paljon elämäntilanteestani taitaa kertoa se, että sain ainoat uudenvuodentoivotusviestini vanhemmilta, isovanhemmilta ja tädiltä. Revi siitä itsetuntoa. No, yksi kutsuntapainen tuli illanistujaisiin, mutta sekin aika myöhään ja siinä vaiheessa, kun olin jo päättänyt lähteä itsekseni muualle. Olisin ehkä muuten mennyt, mutta kutsu ei edes tullut suoraan illan isännältä. Olen kovin kyllästynyt kyseisen isännän julkilausumattomiin mielipiteisiin ja oletuksiin.

Jouluna saalistettu flunssa vaivasi, mutta pakko oli lähteä kotoa jonnekin. Hyvä niin, oli keskimäärin mukava ilta. Pääasiassa hyvän musiikin ansiosta, muuten ei niinkään. Taannoin iskin silmäni yhteen tyttöön, joka oli tänäänkin paikalla. Taisin vahingossa yhden kohteliaisuushymyn saada, loppu olikin sitten selkeää välttelyä. Eipä jäänyt ainakaan mitään epäselvää. Näin myöhemmin myös erään tutun, jota olen pitänyt yhtenä harvoista biletysystävistäni. Ei se mustasukkaisen poikakaverinsa seurassa puhunut juuri mitään. Liekö sitten ollut mitään sanottavaakaan. Ehkä ylitsepääsemättömäksi hankaluudeksi nousi lopulta se, että esteenä meidän välissä ei yhdessä vaiheessa ollut muuta kuin tuo samainen poikakaveri. Ollut ja mennyt, en rupea enää kenenkään pitkään kestäneitä suhteita tarkoituksella rikkomaan.

Minun täytyy muuttua jollain tavalla. Jos jokin on käynyt selväksi, niin se, että nykyinen minäni ei ole juuri heruttamassa tästä maailmasta onnea itselleen. Jos odotan vanhaan tapaan haavekuvitelmissani kaiken lopulta loksahtavan kohdalleen, saan odottaa kuolinvuoteelleni asti. Niin ei vaan tule tapahtumaan. Voi toki olla niin, että en muuttumallakaan saavuta sitä, mitä oikeasti haluaisin, mutta voisin ainakin sanoa yrittäneeni kaikkeni. Tosiasia kuitenkin on, että olen jo tuhlannut aivan liian suuren palan nuorta aikuisuuttani. Minusta on vääjäämättömästi tulossa katkera pieni mies.