Vääntyneet kasvot

Niin kovin monella muullakin tuntuu olevan vaikeaa oman itsensä kanssa. Onhan se tietenkin kiva, ettei ole ainoa... vai onko? Mitä ihmeen lohtua muka tuo se tosiasia, että jollain muullakin on ongelmia? Ei niin minkäänlaista. Kaksi miinusta ei muutu yhdeksi plussaksi tässä tapauksessa.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei vaikeuksiaan pidä sysätä muidenkin syliin. Ketään ei oikeasti kiinnosta. Ja jos itselläni sattuu menevään loistavasti, pysyttelen visusti erossa masentuneista fiiliksenmyrkyttäjistä. Loppujen lopuksi jokainen on yksin ja omillaan.

Jokainen on oman onnensa seppä. Toisinaan on alasin hukassa, joskus ahjon liekki hiipuu. Sitä saa mitä tilaa. Niin makaa kuin petaa. Hah, jo riittää.

Edessä on valtavasti sosialisointia, pareittain tehtäviä harkkatöitä, ryhmätöitä.. juuri sopivat ainekset vetämään hermoni kireälle ja laittamaan itsetuntoni koetukselle. Sitä on vaan opittava selviämään, ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa on vaan pakko sovitella itsensä mukaan yhteiskunnan normaalielämään. Jos ei omaa paikkaa löydy, eletään loppuelämä omituisena erakkona.

Haluaisin joskus antaa jonkun yrittää hypnotisoida minut. Hypnoosi kuuluu nimittäin niihin asioihin, joita en usko, ennen kuin itse koen.