Ei mun jalkani kanna kun olen sinun kosketusta vailla

Joskus teininä kirjoitin kaverilleni, että jos olen yksin vielä kolmekymppisenä, päätän päiväni. Tuo rajapyykki on ohitettu, mutta haluja äkkilähtöönkään ei ole. Räntäsateessa kotiin kävellessä tuli kuitenkin ajateltua kaikkia näitä vuosia, jotka olen ilman omaa kumppania viettänyt. Elämässä on paljon kaikenlaista, mutta vain vähän on oikeasti tärkeää. Kun kerran pääsee kokemaan sen tunteen, kun kietoo kätensä toisen ympärille ja katsoo syvälle silmiin. Kun painaa huulet toisen huulia vasten ja tuntee toisen lämmön. Tuntee, ettei oma olemassaolo olekaan täysin yhdentekevää. Sitä tunnetta ei voi koskaan painaa täysin unohduksiin. Muistot noista hetkistä kampeavat itsensä pintaan aina heikoimmilla hetkillä. Pieni ihminen ei voi ymmärtää, miksi ei ansaitse enää tuntea niin kuin silloin joskus.

Seison kymmenien ihmisten keskellä, mutta kukaan heistä ei juuri kiinnitä minuun huomiota. Olen vain joku, jota täytyy väistää ohi päästäkseen. Kaikilla on omat kuvionsa, omat ystävänsä. Tuntuu, kuin olisin vain ulkopuolinen pelinappula, vailla omia mahdollisuuksia. Ikään kuin kohtaus melankolisesta elokuvasta. Pieni ihminen tuntee olonsa haikeaksi.