Eloton elokuu

Illat pimenevät ja alakuloisen pojan kesä alkaa olla lopuillaan. Tämä on juuri sitä aikaa, jolloin ei haluaisi jäädä yksin. Vaikka miten aina vakuutan itselleni, että pärjään kyllä yksinkin, enkä ole ennenkään tarvinnut ketään, tyhjyys ympärilläni tuntuu pahalta. Tiedän kyllä, että periaatteessa vaatimaton elämäni on vakaalla pohjalla, ja halveksun tällaista abstraktia uikutusta, mutta silti kaikki tärkeä tuntuu olevan hajalla. Jos en voi olla aidosti onnellinen, varaan itselleni oikeuden surra hiljaa mielessäni.

Jokaisen vastaantulijan kohtaaminen kadulla oli taas tavallista vaikeampaa. En tiedä miksi. Kasaan vain itselleni turhaa jännitystä yrittämällä niin kovasti näyttää normaalin rennolta ja hyväntuuliselta. Kavereiden seurassa on aina helpompaa. Ei vaan ole oikein kavereita, joiden kanssa hengailisi näin arkisin. Sosialisointi rajoittuu ryyppäysviikonloppuihin. Vetäytymisestä ja eristäytymisestä en voi syyttää kuin itseäni. Kelpaan kyllä aina joukkoon.

Typeryyttäni toivon, että tietyt ihmiset huomaisivat, miten pienellä eleellä he voisivat tuoda hetkeksi hymyn kasvoilleni. Pienellä eleellä, parilla sanalla... Tiedän, ettei kukaan ole minulle mitään velkaa. Kukaan ei ole velvoitettu olemaan kiinnostunut minusta. Minä ja turhat kuvitelmani. Taisin taas kerran ihastua pelkkään tunteeseen, en niinkään ihmiseen, mutta en jaksa välittää.