Realiteettejä

Kuuntelen vaihteeksi oluen maistelun ohella perinteisempää progea. Sellaista sulavaa kitarajammailua, sopii hyvin yksinäiseen lauantai-iltaan. Ei turhia sanoja, vain pelkkää kaunista sävelten hyppelyä. Niin kuin aikaisemminkin olen sanonut, en tiedä miten voisin elää ilman musiikkia. Musiikki on minulle ehkä ainoa juttu, joka auttaa silloinkin kun fiilikset ovat todella surkeat. Se taputtaa olalle, kun kukaan muu ei tunnu välittävän.

Yritin taas ottaa selkoa suuremmasta kokonaisuudesta, mutta pohdinta tyssää heti alkuunsa. Niinhän se aina. Koskaan en tule tietämään, miksi täällä elän ja ajattelen. Hämärän peittoon jää, miksi meillä on täällä oma pieni planeetta ja omat turhantärkeät kuviot. Pieni pisara kaikkeudessa, ei muuta. Yksittäinen ihminen ei ole kokonaisuuden kannalta mitään, mutta sen ihmisen näkökulmasta elinkaari on jotain suurta ja monimutkaista.

Ei ole mitään valmiiksi määriteltyä määränpäätä. Jokaisen täytyy päättää itse, mitä elämältään haluaa. Täytyy olla rehellinen itselleen, eikä tavoitella mahdottomia. Muutoin on varmasti mahdotonta saavuttaa koskaan omaa onneaan. Aina ei voi voittaa, kaikkea ei voi saada. Joskus eivät ne vaatimattomimmatkaan toiveet toteudu.

Joskus nuorempana sanoin yhdelle kaverille jättäväni tämän elämän, jos en tiettyyn ikään mennessä ole saanut kainalooni omaa tyttöä. Muutaman kerran olen jälkeenpäin miettinyt asiaa uudelleen. Tällä hetkellä en oikeastaan osaa sanoa, aionko pitää lupauksestani kiinni. Sen kuitenkin tiedän, että minusta ei ikinä tule katkeraa ja yksinäistä keski-ikäistä miestä. Tavalla tai toisella pidän siitä huolen.

Elämässä on järkeä vain niin kauan kun sillä on jotain tarjottavaa.