Pieni ihminen

Korkkaan uuden kaljan. En tiedä monesko se on, eikä jaksa kiinnostaa. Tahtoisin vain nollata kaiken, unohtaa menneet ja aloittaa alusta.

Nojaan parvekkeella kaiteeseen ja katselen pimenevää iltaa. Taivaalla on pilviä, tähtiä ei näy. Jossain tuolla kauempana on ihmisiä, jotka hymyilevät, nauravat ja pitävät hauskaa. Tuolla jossain ovat myös kaikki ne, jotka ovat kerran olleet minulle tärkeitä ja ovat ehkä vieläkin. Ei haittaa, vaikka he eivät edes muistaisi minua, toivon silti mielessäni, että he voivat olla onnellisia.

Taustalla soi musiikkia, joka kappale kappaleelta nostaa esiin toinen toistaan kipeämpiä muistoja. Voin hetkeksi palata onnellisiin hetkiin, unohtaa ajan ja paikan, mutta pian kuitenkin tajuan taas, etten saa noita hetkiä enää koskaan takaisin. Tahtoisin itkeä, mutta silmäni eivät kostu. Tahtoisin huutaa, mutta ääntä ei tule.

Alan olla humalassa. Kuuntelen hetken ulkona vallitsevaa hiljaisuutta. Tunnen itseni niin pieneksi tässä suuressa maailmassa. Lopulta yksinäinen kyynel vierähtää alas poskeani pitkin...

Unelmia ei voi kukaan viedä minulta ikinä pois.