Ikääntymisen synkkyys

Kun nyt isovanhemmista tuli puhetta, heidänkin luonaan tuli piipahdettua mökiltä tullessa. Kaikki neljä asuvat samalla paikkakunnalla ja ovat vielä elossa, joskin isän äiti on jo hetken aikaa ollut käytännössä sänkypotilaana. Vanhusten ikääntymistä on jotenkin lohdutonta katsella. Vuosi vuodelta kuulee useammin kommentin siitä, miten ikävää on tulla vanhaksi. Varsinkin jouluhössötysten lopuksi on molempien puolten isovanhemmilta tullut jossain välissä se väistämätön toteamus: "Ei taida meitä kaikkia enää ensi jouluna olla..."

Ja kyllähän sen ymmärtää. Helppo kuvitella itse, miltä tuntuu kun liikuntakyky heikkenee, eikä pysty enää tekemään edes kaikkia päivittäisiä normiaskareita puhumattakaan mistään erikoisemmista viihdykkeistä. Sitten tulee se vaihe, kun pitää jo maata kaiket päivät vaan sängyssä vanhainkodissa. Ei ole kovin kehuttavaa. Tämä on vain oma mielipiteeni, mutta olisi varmasti paljon parempi kuolla nopeasti ainakin siinä tilanteessa, kun ei pysty enää tekemään itse elämässään käytännössä mitään järkevää.

Mökkiduunia

Kotikotivierailun aika taas. Tai oikeastaan tarkoitus on käydä mökillä tekemässä tarvittavat hommat talven varalta. Kesämökki on ihan kiva olemassa, mutta ei se ihan itsekseen pysy kunnossa odottamassa niitä muutamia kesäisiä visiittejä. Mökin pistäminen talviteloille on aina yhtä alakuloista touhua. Ilma on kylmä, meri on harmaa ja seuraavaan kesään aivan liian pitkä aika. Kerran vanhempani ja isovanhempani jo suunnittelivat tontin ja mökin myymistä, mutta muuttivat sitten mielensä. Ihan liian vähänhän siellä tulee käytyä, mutta kuitenkin tuntuisi ikävältä, jos mökistä joutuisi luopumaan kokonaan.

Todellako?

On se hämmentävää, kun saa osakseen arvostusta, jota ei ihan kokonaan koe edes ansaitsevansa.

Lobotomiaklubi

Nettihesarin uutinen veti sanattomaksi. Eduskunnassa on tehty taas oikein kunnon emämunaus. Rikoslakiin lisättiin pykäliä, joiden myötä mm. tiettyjen huumekasvien viljelyn yritys, huumeiden kuljettamisen yritys, huumausainerikoksen edistämisen yritys ja huumausainerikoksen valmistelun yritys tulevat rangaistaviksi rikoksiksi.

Tämä viljelyn yritys on siis jotain, mikä tapahtuu ennen siementen kylvämistä. Ilmeisesti kenestä tahansa voi tulla kriminaali, jos erehtyy ostamaan kaupasta samalla kertaa kukkaruukun, tehokkaan lampun ja Bob Marleyn CD:n. Vai tarvitaanko tuomion julistamiseksi vielä Jamaican lippu ja sätkäpapereita? Mitenkähän muuten mahtaa tulla julki yritys valmistaa kukkaruukkuja, joissa tullaan yrittämään kasvattaa huumeita? Entä jos yritän kovasti kasvattaa laillista koristehamppua, mutta epäonnekseni ja osaamattomuuttani saankin aikaan sitä laitonta tavaraa?

Seuraavaksi varmaan kannattaa lopettaa teräaseiden, moottorisahojen, vahvojen lääkkeiden, autojen ja sähkön myyminen vähänkään epäilyttävän näköisille ihmisille. Siinähän voi vaikka syyllistyä rikoksen edistämisen yritykseen. Toisaalta rikoksen edistämisen tietoisen yrityksen havaitseminen ja todistaminen lienee lastenleikkiä.

Kot kot

Työpaikalla samassa isohkossa avoimessa työtilassa istuu sellainen ehkä keski-ikää hiljalleen lähestyvä nainen. Miehiä on muutama meikäläisen lisäksi. Jep, tähän asti vielä kaikki ok. Aika ajoin naisen työpisteellä vierailee joku naisen työkaveri, joka ei ole sitä tuppisuisinta sorttia. Voi hyvä helvetti sitä kälätystä, mihin ne välillä yhdessä innostuvat. Ei pelkoa, että edes yrittäisivät ottaa huomioon, että muut kenties haluaisivat keskittyä töihinsä. Ovat kuin jossain teinityttöjen taikamaailmassa ikään.

Kyllähän siinä miesnurkkauksessakin syntyy joskus keskustelua, mutta jostain kumman syystä ääntä käytetään huomattavasti sivistyneemmin. Saako tästä vetää jotain johtopäätöksiä? Ei ole nimittäin ihan ensimmäinen kerta, kun saa huuli pyöreänä ihmetellä naiskollektiivien käyttäytymistä.

Kolme pistettä

Miksi ihminen tarvitsee niin mielettömän määrän kaikenlaista pientä ja vähemmän pientä roinaa, jota ei voi säilyttää mitenkään järkevästi? Kirjoitusvälineitä, kuminauhoja, teippirullia, kasa erilaisten laitteiden ja tavaroiden koteloita, kasa erilaisten laitteiden oheistarvikkeita (joita ei voi pitää kiinni itse laitteissa), paristoja, paitojen ja takkien mukana tulleita varanappeja, käyntikortteja, pakollista sähkö- ja elektroniikkarompetta, pieniä työkaluja, kännykkäakkuja, johtoja, liittimiä, kerran vuodessa pidettäviä vaatteita, erikoisempia ruuanlaittovälineitä, lääkepaketteja, tuhansia tärkeitä papereita...

Jos haluaa pitää kämpän yleisilmeen edes kohtuullisen siistinä, kaikki tuo tilpehööri on yksinkertaisesti pakko saada johonkin piiloon. Eikä riitä, että varaa sille yhden tai kaksi laatikkoa, sitä on lopulta joka kaapissa ja hyllykössä. Luonnollisesti noita roinavarastoja ei pysty mitenkään edes siivoamaan, sillä pienemmät tavarat katoaisivat välittömästi imurin syövereihin. Virallinen paperiroska on kaikkein ikävintä. Sen voi sentään jaotella vaikka omiin kansioihinsa, mutta tuokin loputtomalta näyttävä projekti odottaa edelleen tekijäänsä. Ehkä vielä tämän vuoden puolella...

Bloggaan, siis olen

Jossain toisaalla kirjoitettiin bloggaajien narsismista. Mikseipä tämä sitäkin voi joskus olla, jos oikein karkeasti haluaa asioita katsoa. Piti kuitenkin oikein miettiä, miksi minä oikein blogia kirjoitan. Aloittaessani päällimmäisenä ajatuksena kai oli, että tämä on ihan puhdas päiväkirja, eikä mitään kummempaa ideaa tai teemaa edes ole. Kirjoitan, mitä milloinkin on mielessä, oli se sitten omaa elämää tai muun maailman kommentointia. Aika pitkälle olen tuota linjaa noudattanutkin.

Toisaalta aina vähän kutkuttaa ajatus, että nämä pienet mietteet voivat ehkä saada aikaan pienessä lukijakunnassani jonkinlaisia reaktioita ja nostattaa mieleen jotain pureskeltavaa. Minulla ei ole kuitenkaan tarvetta paatostaa isommilla foorumeilla. Niin älykästä sanottavaa ei löydy. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä blogi on lopulta vaan yksi keino tuoda esille, että tällainenkin ihminen on olemassa, on sillä sitten sinulle merkitystä tai ei.

Vaikka itsesääliä ja ruikuttamista tulee toisinaan naputeltua liiankin kanssa, ei se todellakaan tarkoita sitä, että kerjäisin täällä muiden myötätuntoa. Mitä tahansa saa kommentoida, ja kommentit luen mieluusti, mutta en odota "et ole yksin" tai "kyllä se siitä" -tyylistä rutiininomaista olalletaputtelua. Elämä on.

Toivo karkaa

Hauskanpito yksin voi olla ihan jees siihen asti, kun lopulta myöntää itselleen, ettei se oikeastaan ole mikään oma valinta, vaan tilanne on mikä on johtuen syistä A-Z. Joskus on masentavaa huomata, ettei auta vaikka miten yrittäisi itse panostaa, olla avoin ja helpommin lähestyttävä. Kaikkiin asioihin ei vaan voi vaikuttaa. Ja toisaalta minulle on kuitenkin aina ollut helppoa tehdä ystäviä, jos se on ollut tapahtuakseen. Tai oikeastaan paremminkin tuttuja, mutta kuitenkin. Lähtökohdat siis vaikuttavat olevan kunnossa, mutta jostain kuitenkin mättää. Jossain on ylitsepääsemätöntä vikaa. Muuten en istuisi nyt kirjoittamassa tätä.

Yksi positiivinen kokemus mulle nyt kiitos.

Oikeutta

Ai niin, olen tyystin unohtanut kertoa. Sain kuin sainkin sitten uuden iPodin hajonneen tilalle. Tein valituksen kuluttajavalituslautakuntaan, jolta tuli jonkin ajan kuluttua postissa paperi, jossa kerrotiin asiasta tehtävän päätöksen noin reilun vuoden sisällä. Olin jo asennoitunut unohtamaan koko asian, kun soittimen myyneestä liikkeestä soitettiin, ja luvattiin minulle uusi korvaava soitin. Tämä ainoastaan sen takia, että asiaa liikkeessä hoitanut tyyppi ei kuulemma jaksanut täytellä papereita, joita kuluttajavalituslautakunnasta oli sinne ilmeisesti lähetetty.

Aina voi voittaa.

Omaa itseilyä

Päätin kokeilla sisätilajoukkueliikuntaa kylmiä säitä odotellessa. Kyllähän siinä helposti kunnon hien sai päälle. Pari seuraavaa päivää onkin sitten ollut reisissä sellaiset kiputilat, ettei uskoiskaan. Esimerkiksi portaiden laskeutuminen tuottaa melkoista tuskaa ja on varmasti hupaisan näköistä sivusta seurattuna. Ehkä pitäisi viimein uskoa, että se venyttely on raskaan reippailun jälkeen todellakin tarpeellista ja suositeltavaa.

Tiedättekö mistä on helppo arvioida, miten paljon joku käyttää tietokonettaan? No tietenkin siitä, miten paljon hiiressä on alkuperäistä väripintaa jäljellä (olettaen ettei se ole niitä perusharmaita romuja). Meikäläisen hiiren nähdessään joku hygieniaintoilija voisi saada pahan sätkyn.

Tärkeilyä

Jostain ihmeen syystä kaupungin joka nurkkaan on ripoteltu poliiseja, vaikka ketään tuskin erityisemmin edes kiinnostaisi mennä häiriköimään puisevia poliitikkoja. Ja kaikki nämä turvallisuusjärjestelyt todennäköisesti vaan sen takia, että kukaan ulkomaalainen ei vahingossakaan pääse arvostelemaan. Kuljin sattumalta pääkallopaikan ohi raahatessani isoa laatikkoa kaupasta bussipysäkille. Leikittelin ajatuksella, että joku virkaintoinen sinihaalari kaataa minut hetkellä millä hyvänsä katuun pommilaatikoineni. Ei siellä laatikossa oikeasti mitään pommia ollut, pelkkää leikkaamatonta heroiinia vaan.

Vapise Saarela

Maailmalla tapahtuu. Thaimaassa ajeltiin tankeilla ja kaapattiin valta, mikä varmasti näytti valtavalta. Kotimaan medioissa suurin huolenaihe tuntuu olevan se, voiko Thaimaaseen vielä lähteä lomalle. Kalifornian osavaltio puolestaan nosti kanteen kuutta suurta autovalmistajaa vastaan, koska jatkuvasti kasvavat autojen päästöt ovat osavaltion mukaan yksi suurimmista syistä haitallisiin ilmastomuutoksiin. Jotain tällaista oli oikeastaan odotettavissakin, mutta syyte tuli lopulta aika yllättävästä suunnasta.

Kotimaassakin tapahtuu. Uusis pyrkii eduskuntaan.

Sisään ja ulos

Onkohan minulla orastava astma, kun tuntuu välillä siltä, ettei saa kunnolla happea. Vaikka yrittää hengittää syvään, ei saa keuhkojaan äärimmilleen täyteen siten, että jossain tuolla henkitorven yläpäässä tulee se hetkellisen täyteläinen tunne. Todella vaikea kuvailla sanoin, kun en oikeasti tiedä mitä kropan sisällä tapahtuu, mutta onnistuneessa syväänhengityksessä siellä jokin "loksahtaa yli", aivan niin kuin haukottelun kliimaksikohdassa.

Toisaalta nämä hengityskummailut yhdistyvät usein sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen. Lisäksi minulla on niska- ja hartiaseutu jatkuvasti pahasti jumissa ja tiedostamattomassa jännityksessä, mikä ehkä osaltaan vaikuttaa asiaan. Kirjaimellisesti henkeviä juttuja nämä.

Itkisitkö onnesta?

Totesin tuossa yhtenä päivänä, että oli se Leevi and the Leavings vaan kummallinen bändi (vai ovatko vielä Göstan kuoltuakin levyttäneet jotain?). Todellista junttimusiikkia suomalaisille tahvoille. Olivathan ne sanoitukset joskus nuorena hassuja, mutta jossain vaiheessa niistä kasvoi ulos. Jäljelle jäi karun yksinkertainen pilipalisoittelu ja onneton laulutaito. Myönnettäköön, että muutamia melodisesti hyviä ralleja tyypit tekivät, mutta aivan liian paljon täydellistä roskaa. Ja silti he onnistuivat jollain tavalla pysyttelemään tietyllä tavalla pinnalla ja kansan suosiossa kaikki nuo vuodet.

Se vaan on niin, että minä en jaksa arvostaa sanoituksia järin paljon. Ne ovat vain ylimääräistä kuorrutusta todellisen musiikin päällä. Hieno musiikki voi kuulostaa hyvältä tyhmilläkin sanoilla. Loistavia sanoja surkealla musiikilla taas ei viitsi kauan kuunnella.

Tunnistatko itsesi?

Jos ei vielä ole tullut tarpeeksi selväksi, niin vihaan todellakin kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, mitä jonottaminen tarkoittaa. Juurikin teitä, jotka röyhkeästi ängette muka jonoa huomaamatta suoraan oviaukolle parveilemaan tai nuoleskelemaan ovimiestä. Myös teitä, jotka yritätte salaa hivuttautua ohi, ellen painaudu kiinni edelläolijan selkään, vaikka jono ei liiku ja tilaa on hyvin. En tiedä, mistä kumpuaa sellainen harhaluulo, että juuri teidän ei tarvitsisi alistua jonon hännille.

Portsarit ovat sitten se toinen epäkohta. Niillä ei pitäisi olla mitään oikeutta jaella etuajo-oikeuksia puolitutuilleen ja rahaa käteen tunkeville. Jos ravintola haluaa pitää yllä jotain korkeampaa imagoa, nostakoot sitten sisäänpääsymaksuja tai määrätköön selkeän pukeutumiskoodin. Silloin kaikilla on samat säännöt.

Kiellettyjä kysymyksiä

Hard Candy on ihan mielenkiintoinen leffa, joka kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, joka tapaa nettichatissa kolmekymppisen valokuvaajan, jonka tyttö päättää lopulta tavata livenä. Tyttö kutsuu itsensä miehen kotiin, jolloin alkaakin sitten tapahtua...

Olkoonkin että tyttöä esittävä nuori Ellen Page tekee vakuuttavan roolisuorituksen, on tytön hahmosta tehty aivan liian aikuinen ja liian älykäs. Uskottavuus ropisee loppua kohti aina vaan enemmän. Tämä ei sinänsä haittaa, koska elokuvan pääpointtina on oikeastaan nostaa esiin kysymyksiä pedofiliasta ja siitä, miten alaikäisiin sekaantumisesta tulisi rangaista.

Seksuaalinen alaikäraja on loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin yksinkertainen juttu. Jossain päin maailmaa se taitaa olla niinkin alhainen kuin 13. Olen pariin otteeseen seurannut satunnaisilla foorumeilla tästä aiheesta käytävää keskustelua. Naisilla tuntuu useasti olevan puhdas "kaikki pedofiilit pitäisi kuohia ja tappaa" -asenne, kun taas miehillä on luonnollisesti asiaan mielipiteitä erilaisesta näkökulmasta (nämä mielipiteet usein jyrätään kaappipedofiilivihjauksin). Länsimaisessa sivistysyhteiskunnassa muotoutuneet moraaliset ikärajat eivät sovi suoraan yhteen biologisten ikämerkkipaalujen kanssa, mikä lienee se suurin ongelma.

Hienoista epäuskoa

Olen välillä pohtinut, pitäisikö pistää huvikseen ilmoitus johonkin nettideittipaikkaan. Ihan vaan mielenkiinnosta, sillä minulla ei ole järin suurta uskoa moisen homman toimivuuteen. Olen kyllä selannut joskus muiden nettitreffi-ilmoituksia ja tullut siihen tulokseen, että netissä seuraa hakevat pääasiassa vain epätoivoiset, tai ne, joiden rima on liveseuranhaussakin pilvissä. Kai meikäläisenkin voisi tuohon ensimmäiseen ryhmään lukea. Ja faktahan on, että jos epätoivoisten pitäisi löytää seuransa muiden epätoivoisten joukosta, ei lopputuloksena voi syntyä mitään kovin kehuttavaa.

Mitään ei tietenkään voi hävitä...

Menetettyjä vuosia

Töllöstä näytettiin 8 vuotta siepattuna olleen itävaltalaistytön haastattelua. Tyttö vaikutti yllättävänkin normaalin ja fiksun oloiselta, vaikka oli joutunut koko teini-ikänsä ja osan lapsuuttaan elämään täysin poikkeuksellisessa ja ala-arvoisessa ympäristössä vailla kunnollisia sosiaalisia kontakteja. Tuntuu kyllä aika käsittämättömältä, miten joku voi noinkin kauan elää sieppaajansa kanssa tekemättä epätoivoisia pakenemisyrityksia, varsinkin jos pääsi välillä kauppareissuillekin mukaan.

Muistaakseni tytön ei alunperin pitänyt tulla julkisuuteen. Mikä lie sitten muuttanut mielen. Kertomuksessa oli kyllä aistittavissa jonkinlaista satuilua. En tarkoita, että jotain olisi täysin sepitetty, mutta aivan kuin tällaisille tapauksille tyypillisiä kliseisiä juttuja olisi lisäilty, jotta tarinasta saataisiin tavallaan lihaisampi. Oli miten oli, ikävä tapaus ja varmasti hirveä kokemus. Ei kukaan voi tuomita, vaikka tässä vähän medianäkyvyydellä rahastettaisiinkin.

Kerro kerro kuvastin

Samalla aamubussilla kulkee eräs nuorempi tyttö, jolla on lähes joka päivä eri vaatteet kengistä lähtien. Kovin montaa kertaa en ole samaa vaatekappaletta hänen yllään nähnyt. Hiusmalli ja -väri sentään eivät muutu päivittäin, mutta aika tiheään tahtiin kuitenkin. Huvittuneena seuraan aina, miten tyttö tarkistelee pysäkillä ja matkan aikana välillä useaankin otteeseen, että ulkomuoto on kunnossa. Eikä siinä mitään, saahan sitä pitää huolta ulkonäöstään, mutta välillä ihmettelen, miksi juuri ne ihmiset, jotka olisivat vähemmälläkin laittamisella ilo silmälle, tuntuvat panostavan kuorensa huolitteluun eniten.

En muista kirjoitinko jo joskus tämän, mutta kerrataanpa joka tapauksessa. On siis olemassa karkeasti jaettuna kolmen luokan ihmisiä. Vakiokauniita/komeita, tavallisen näköisiä ja rumia. Rumista saa muutamin metroseksuaalisin toimenpitein siedettävän näköisiä, keskinkertaisista voi saada jopa mukavan näköisiä, ja hyvännäköiset taas ovat hyvännäköisiä millä meikillä, kampauksella tai vaatetuksella tahansa.

Näistä jutuista saa ihan liian pinnallisen kuvan. En minä ole, ei minulla ole varaa. Minä vaan tykkään havainnoida ihmisiä.

Syysflunssaa odotellessa

Minun maailmassani ei nyt näytä tapahtuvan oikein mitään. Aamulla pitkin hampain ylös ja bussilla töihin. Ilta hujahtaa ohi koneella istuessa. Pitäisi varmaan pakottautua kirjastossa käymään. Muutama kirja on ollut pakkoluettavien listalla jo jonkin aikaa.

Virheellistä kapinointia

Olipa kerran mielenosoitus, joka ei kuitenkaan oikeasti ollut mikään mielenosoitus, vaan onneton tekosyy koota kokoon ja riehumaan lauma viherpiiperöhippejä, elämäntapapunkkareita ja satunnaisia angstiteinejä, joilla kaikilla on ylimäärin patoutunutta vihaa päättäjiä, auktoriteetteja, hallintoa ja yleensäkin koko poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää vastaan ja taipumus aiheuttaa vahinkoa kiinteistöille tai muulle julkiselle omaisuudelle. Anarkisteiksi heitä kai halutaan ainakin jossain nimittää.

En väitä, etteivätkö muutamat alullepanijat protestin syitä selittäessään puhuisi oikeista ongelmista, mutta jos ongelmat ovat maapallon toisella puolella, mitä helvetin vaikutusta tällaisella piskuisella rähinöinnillä on mihinkään. Sillä ei saavuteta yhtään mitään. Nyt vielä jotkut inisevät, että poliisi syyllistyi ylilyönteihin täysin syyttömiä kohtaan. Minä vaan kysyn, että kuka käskee mennä keskelle anarkistimielenosoitusta, kun tietää aika tarkkaan mitä siellä on luvassa.

Identiteetti

En taida pitää itseäni kovinkaan normaalina ihmisenä. Vaikeaahan se olisi, koska olen niin monessa suhteessa kaukana kotimaisesta keskiarvosta. En minä muuten pidä tilastojen reunamilla olemista niin pahana, mutta joissain asioissa se tuntuu rajaavan tiettyjen mahdollisuuksien määrän aika olemattomaksi. En haluaisi kadota massaan, mutta toisaalta se voisi tehdä elämän niin paljon helpommaksi. Ehkä. Mistäpä minä sen tietäisin.

Olen sisäisesti ja vähän ulkoisestikin omalaatuinen UG-ihminen, joka saattaisi tulla paremmin toimeen persoonalllisten hengenheimolaisten kanssa. En vain tiedä, mistä sellaisia löytyisi. Ehkä en sittenkään ole tarpeeksi UG. Ehkä olen vain liian näkymätön.

Yksinkertaista

Jälleen sai pettyä itseensä oikein kunnolla. Baarissa oli kivasti tanssiva tyttö, jota olisin voinut yrittää lähestyä muutenkin kuin katsein. Kaverini kaveri oli iskenyt samaan tyttöön silmänsä, mutta näytti kuitenkin antavan minulle ensin tilaa tehdä siirtoni. Tekemättä jäi. Niinpä tämä kaveri sitten meni ja hoiti homman kotiin. Ei sillä että olisin edes voinut kilpailla tuon kaverin kanssa tytön huomiosta. Tyyppi on sen oloinen ja näköinen, että saa aina sen yhden illan hoitonsa jos haluaa.

Muistan, kun joskus taannoin joku ihmetteli, miksi aina hymyilen baarissa kaikille. Nykyään se tuntuu kovin vaikealta. Perusilme on väkinäinen ja kaikkea muuta kuin hymyn näköinen. Vaan kellepä minä nyt sitten edes hymyilisin?

Osu ja uppos

Ainakin yhden lukijan onnistuin välittömästi karkottamaan.

Herneitä tyrkyllä

Syksy vituttaa niin kuin aina. Ei huvita kirjoittaa, kun kaikki mieleen puskeva on jotain negatiivista. Älkää tulko mun tielleni kitisemään mistään turhasta.

Toisaalla kirjoitettiin taas läskeistä, joten niinpä minäkin. On tosiaan outoa, että ihmiset havahtuvat ihravuorensa keskeltä vasta siinä vaiheessa, kun massaa on kertynyt se sadasta kahteensataan kiloa (sovella keskimittaisiin ihmisiin). Silloin on liian myöhäistä. Rankalla teholaihdutuskuurilla saa ehkä karistettua liian painon, mutta venynyt iho ei katoa välttämättä yhtään mihinkään.

Ja mitä sitten on se höpinä läskien hyväksymisestä sellaisena kuin ovat? En tietenkään huutele kenellekään päin naamaa, mutta ei minulta myöskään heru pisaraakaan kunnioitusta niille punkeroille, joita ruokaloissa näkee vaivalloisesti lyllertävän täyteen lastattujen tarjottimiensa kanssa. Enkä voi pakottaa itseäni pitämään hyllyvää laardia miellyttävän näköisenä. Pieni runsaus on vielä ihan luonnollista, mutta ihmisen normaali fyysinen olomuoto ei ole yhtä leveä kuin pitkä.

Uraputken haara

Kun alkaa entistä enemmän näyttää siltä, että työpaikka vaihtuu, laskee työmotivaatiokin vähitellen. Vaikka tietenkin hoidan omat hommani tyylillä loppuun, mihinkään ylimääräiseen ei riitä intoa. Vielä kun tuntuu olevan taas sellainen päivä, että oman hajamielisyyden lisäksi työntekoa vastustavat minusta täysin riippumattomat tekijät, tuntuisi paremmalta istua jossain ihan muualla.

Laskeskelin hieman, miten paljon opintotukea joudun maaliskuussa palauttamaan Kelalle. Harmillisen paljon. Ymmärtäähän sen, ettei tukea kannata jaella tarpeeksi tienaaville opiskelijoille, mutta silti pännii. Tukikuukausia jäänee käyttämättäkin ihan liikaa. Samalla mietin, että jos tienaisin loppuvuodesta tarpeeksi, uskaltaisinko lähteä jouluksi ulkomaille. Vähintäänkin houkutteleva ajatus.

Epäonneako?

Voi pyhä perkele taas. Vihaan yli kaiken häviämistä, vaikka se tapahtuisikin pelkässä harmittomassa nettikorttipelissä, josta puolet on silkkaa korttituuria Vihaan häviämistä varsinkin siten, ettei minulla ole edes mahdollisuuksia pistää kampoihin.

Pistämisestä puheen ollen... Niin vaan päätti hassu australialainen krokotiilisetäkin päivänsä. Rauskun piikki lävisti rintakehän kohtalokkain seurauksin. Kauan se ehtikin petojen kanssa leikkiä. En sano tätä nyt ilkeyttäni, mutta tilanteeseen loksahtaa jotenkin täydellisesti eräs tuttu sanonta...

Sitä saa mitä tilaa.

Kyyninen kokonaiskuva

Toisinaan hämmentää tämä päämäärättömyys. Tietty sitä pakertaa päivästä toiseen saadakseen joskus sen oman asunnon, auton ja perheen(?), mutta minkä ihmeen vuoksi? Ja mitä sen jälkeen? Toiset kokevat itsestäänselväksi velvollisuudekseen jatkaa ihmisrotua. Minä se vaan kaiken lumehaaveilunkin takana kaipaan salaa logiikkaa ja syitä. Joku voisi sanoa, että jos kerran elämänsä tarkoituksen ja suunnan saa ihan itse valita, miksei sitten luopuisi tavanomaisesta oravanpyörästä. Se vaan on helpommin sanottu kuin tehty. Ellei lähde jonnekin täysin sivistyksen ulkopuolelle, on elettävä nykymaailman rutiinikarsinassa.

Nykyinen länsimainen maailmanmeno on jotain ihan älytöntä. Mitä muutakaan se voisi olla, kun sen on tyhmä ihminen aikojen kuluessa hionut omaan perverssiin muotoonsa. Omistamisen käsite on ehkä kaiken pahan alku ja juuri. Omistamisesta on ihmisen "kehittyessä" seurannut enimmäkseen negatiivisia asioita. Niin, merkitseväthän muutkin eläimet reviirejään, mutta siitä on vielä pitkä matka nykymaailman keinotteluun ja valtapeleihin. Käskyvalta, raha, itsekkyys, ahneus, vastuuttomuus... lista on loputon. Kaiken lisäksi ihminen on tietenkin päättänyt, että ravintoketjun kuninkaana sillä on oikeus ja tarkoitus levittäytyä maailman joka kolkkaan ja jyrätä alleen kaikki muu.

Kai elämällä on perustavanlaatuinen tarve pysytellä hengissä. Ja hengissähän pysytään parhaiten niin, että tuotetaan mahdollisimman paljon jälkeläisiä ja levittäydytään. Siinä mielessä elämä on pelkkä virus. Maailmankaikkeuden paiserutto.

Epätasapaino

Taas yhdet tuparit takana. Tällä kertaa vähän sivistyneempää juopottelua. Bileet toisaalta pistettiin pakettiin melko aikaisessa vaiheessa, eikä kukaan kuitenkaan jaksanut sitten baareilemaankaan lähteä, joten eipä ollut enää mitään juomistakaan. Ehkä ihan hyvä niin, lompakko kiittää.

Puheeksi tuli taas se, miten paljon mukavampaa ihan tuollainen kotijuhlinta tutulla porukalla on baareissa roikkumiseen verrattuna. Onhan se, tuskin kovinkaan moni on eri mieltä. Mutta kun porukka jakautuu turhan usein siten, että lähes puolet on pariskuntia ja lähes puolet poikamiehiä (toisinaan ei yhden ainutta vapaata tyttöä), tulee sille sinkkumiesporukalle äkkiä ikävä muutakin kuin äijäkännäämistä. Kavereita voi nähdä koska vaan, mutta viikonloput valitettavasti ovat sitä ainoaa aikaa, jolloin voisi kuvitella tapaavansa muitakin ihmisiä.

Liikuntaa liikenteessä

Viitisenkymmentä kilometriä fillarilla raskaasti univelkaisen työviikon päätteeksi ei välttämättä ole se paras idea. Kyllähän tuon vielä jaksoi polkea, mutta lisäkilometrit olisivat varmasti olleet tuskaisempia. Mankeli kyllä kulki kuin unelma, eikä sen hankintaa ole toistaiseksi tarvinnut pätkääkään katua.

Kirjoitin joskus aikanaan siitä, miten idioottimaista on kieltää aikuisten pyöräily jalkakäytävillä, ja antaa sitten vielä sakkoja kieltoa rikkoville. Ja tähän mielipiteeseen löytyy tietty loputtomasti vastakitinää niiltä, jotka kokevat olevansa vaarassa joutua nopeasti kiitävien pyöräilijöiden yliajamiksi. Ehkä nuo ovat juuri niitä samoja ihmisiä, jotka pyöräteillä ja yhdistetyillä jalkakäytäväpyöräteillä (ainut järkevä temppu olisi jakaa väylät vaan moottoriajoneuvoille ja ilman moottoria kulkeville) saavat minut näkemään punaista.

Tarkoitan siis niitä kolmen tai useamman ihmisen ryhmiä, jotka kulkevat koko väylän leveydeltä. Minä voin vakuuttaa, etten aja yhdenkään jalankulkijan päälle, jos minulle vaan jätetään tilaa. Jos kävellään kuin sokeat lehmät muista välittämättä, niin en minäkään jaksa välittää, jos täydessä vauhdissa ahtaasta raosta pakotettuna nousukahvani nappaa vahingossa kiinni jonkun käteen... tekee muuten varmasti kipeää.