Ihmisiä

Lauantaina oli yhden koulututun tuparit. Grillausta, saunomista ja tupa täynnä tuntematonta ja vähemmän tuntematonta sakkia. Juotavaa mukana sen verran, että kunnon känni olisi taattu. Ja saihan sitä taas kerran juurikin sitä mitä tilasi. Viimeistään booli sai aikaan sen, että kotimatka fillarilla ei edennyt kovinkaan suoraviivaisesti. Onneksi jalkakäytävillä ei ollut muita öisiä kulkijoita. Aamulla jyskytti päässä aika iloisesti.

Huomasin taas kerran, mikä sosialisoinnissani mättää. Mulle ei tuota mitään vaikeuksia puhua, jos on oikeasti jotain sanottavaa. En vaan osaa puhua niitä näitä, tai johdattaa keskustelua uusiin asioihin vanhan aiheen kuihtuessa kokoon. Mulle ei myöskään tuota vaikeuksia liittyä kuuntelemaan muiden (tuntemattomienkin) jutustelua. Usein vaan tuntuu siltä, että juttupiirissä seisovan tai istujan myös odotetaan osallistuvan keskusteluun. Sitten tulee heiteltyä väliin jotain tyhmiä itsestäänselvyyksiä, joita ei voi mitenkään edelleen kommentoida. Monesti en hoksaa itse esittää sopivia vastakysymyksiä, vaan tyydyn vastailemaan. Olen keskusteluntappaja.

Tupareissa oli minulle ennestään tuntematon ulkopaikkakuntalainen tyttöporukka. Porukan ja samalla bileiden tiettävästi ainoa vapaa tyttö oli ihan nätti, ja voisin kyllä vaikka vannoa, että olen nähnyt sen joskus ennenkin jossain. Olin huomaavinani, että törmäsin tytön katseeseen epätavallisen usein, mutta katse taisi kuitenkin olla luokkaa "mitähän tuo outo poika vilkuilee". Eräs toinen koulututtuni oli lisäksi ottanut asiakseen tyttöön tutustumisen, joten enpä saanut edes tilaisuutta harkita mitään sen kummempia lähestymisyrityksiä. Ehkä parempi niin.