Tappio vai luovutustappio?

Raaskin taas vaihteeksi uhrata pari tuntia elokuvalle. The Station Agent oli yksinkertaisen mukava filmi. Se on niitä elokuvia, jotka eivät välttämättä ala mistään, eivätkä pääty mihinkään. Niissä tapahtuu niin paljon, mutta ei oikeastaan mitään. Ne ovat ikään kuin satunnaisesti lohkaistuja paloja muutaman valikoidun ihmisen elämästä. Niitä on helppo katsoa. Tässä tapauksessa isompia rooleja on kolme, ja kullakin hahmolla omat omituiset piirteensä ja ongelmansa. Hahmonkehitystä on aika niukasti.

Leffan päähenkilö on kääpiö, joka ihmisten loputtomaan töllistelyyn ja ivaan kyllästyneenä päättää vetäytyä yksinäisyyteen. Yllättäen hän kuitenkin törmää kahteen vilpittömään ihmiseen, jotka yrittävät lähestyä ystävyyden merkeissä. Yritettyään ensin työntää uudet tuttavuudet kauemmas, hän antaa lopulta periksi ja alkaa viettää aikaa heidän kanssaan.

Aluksi leffasta tuli hyvälle tuulelle, mutta pian tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Koska pystyin niin helposti asettumaan mielessäni päähenkilön kenkiin, pieni sisäinen tosikkorealistini muistutti, etteivät asiat oikeassa elämässä noin mene. Tämä oli liian onnellinen tarina. Aivan kuin se teinileffojen perinteinen kuvio, jossa ruminkin hörökorvainen nörttipoika saa lopussa tyttönsä.