Yksi etappi

Koulujen alku lähestyy taas. Tuntuu oudolta, kun ei tarvitse itse huolehtia kurssivalinnoista. Oikeastaan koko laitokseen ei ole tarpeen enää montaa kertaa astua. Toisaalta mukavaa, mutta silti hieman haikeaa. Takana on pitkä putki opiskelua, mutta edessä vielä pidempi työelämää. Onneksi jatko-opiskelumahdollisuus on aina olemassa, jos sille päälle vielä joskus sattuu. Miksi tuntuu siltä, että ikävuosien karttuessa elämästä tulee koko ajan kaavamaisempaa ja vakavampaa? Vastuun taakka kasvaa huomaamatta.

Myöhästyin taas liian aikaisin huristelleesta bussista. Onneksi toisen linjan auto menee melkein heti sen jälkeen. Perillä joutuu vaan kävelemään vähän enemmän. Isälläni on aina ollut tapana optimoida saapumisaikansa niin, että on mielummin myöhässä kuin ajoissa. Olen aina inhonnut moista. Inhoan täpäriä ehtimisiä ja sitä, että joutuu kävelemään suoraan tilanteisiin ehtimättä yhtään valmistautua tai hengähtää. Nyt olen kuitenkin huomannut omissa aikatauluissani outoa varmuusmarginaalin kaventumista. Mitä minulle on tapahtumassa?