Katsaus

Aika paljon elämäntilanteestani taitaa kertoa se, että sain ainoat uudenvuodentoivotusviestini vanhemmilta, isovanhemmilta ja tädiltä. Revi siitä itsetuntoa. No, yksi kutsuntapainen tuli illanistujaisiin, mutta sekin aika myöhään ja siinä vaiheessa, kun olin jo päättänyt lähteä itsekseni muualle. Olisin ehkä muuten mennyt, mutta kutsu ei edes tullut suoraan illan isännältä. Olen kovin kyllästynyt kyseisen isännän julkilausumattomiin mielipiteisiin ja oletuksiin.

Jouluna saalistettu flunssa vaivasi, mutta pakko oli lähteä kotoa jonnekin. Hyvä niin, oli keskimäärin mukava ilta. Pääasiassa hyvän musiikin ansiosta, muuten ei niinkään. Taannoin iskin silmäni yhteen tyttöön, joka oli tänäänkin paikalla. Taisin vahingossa yhden kohteliaisuushymyn saada, loppu olikin sitten selkeää välttelyä. Eipä jäänyt ainakaan mitään epäselvää. Näin myöhemmin myös erään tutun, jota olen pitänyt yhtenä harvoista biletysystävistäni. Ei se mustasukkaisen poikakaverinsa seurassa puhunut juuri mitään. Liekö sitten ollut mitään sanottavaakaan. Ehkä ylitsepääsemättömäksi hankaluudeksi nousi lopulta se, että esteenä meidän välissä ei yhdessä vaiheessa ollut muuta kuin tuo samainen poikakaveri. Ollut ja mennyt, en rupea enää kenenkään pitkään kestäneitä suhteita tarkoituksella rikkomaan.

Minun täytyy muuttua jollain tavalla. Jos jokin on käynyt selväksi, niin se, että nykyinen minäni ei ole juuri heruttamassa tästä maailmasta onnea itselleen. Jos odotan vanhaan tapaan haavekuvitelmissani kaiken lopulta loksahtavan kohdalleen, saan odottaa kuolinvuoteelleni asti. Niin ei vaan tule tapahtumaan. Voi toki olla niin, että en muuttumallakaan saavuta sitä, mitä oikeasti haluaisin, mutta voisin ainakin sanoa yrittäneeni kaikkeni. Tosiasia kuitenkin on, että olen jo tuhlannut aivan liian suuren palan nuorta aikuisuuttani. Minusta on vääjäämättömästi tulossa katkera pieni mies.