Niinpä niin. Tilanne alkaa näyttää tuttuun tapaan taas aika surkealta. Kaikista paitsi yhdestä haastattelun järjestäneestä firmasta on tullut kielteinen vastaus. Ihan kuin olisin ollut varteenotettava hakijaehdokas aina siihen asti, kun näkivät minut silmästä silmään. Hassu pieni epäsosiaalinen poika. Sori, onhan sulla paljon taitoja, mutta ei me nyt sua kuitenkaan oteta. Kasva ensin isoksi, et sovi firman imagoon.
On helppo keksiä syitä, jotka vaikuttavat liioitelluilta tai täysin epäolennaisilta. Totuus vaan on, että tämä maailma on kaukana täydellisestä. Kaikki vaikuttaa aina kaikkeen. Jotta joillain voisi mennä hyvin, täytyy aina olla niitä, joilla kaikki menee päin helvettiä. Yleensä kuitenkin juuri ne, joille kaikki on annettu kuin tarjottimella, ihmettelevät miksi muut jaksavat kitistä.
Joskus luulin, että ihmiset muuttuvat jotenkin oikeudenmukaisemmiksi ja käyttävät korkeampaa moraalia ja etiikkaa kasvaessaan aikuisiksi. Olin niin kovin väärässä. Lasten käsityksissä oikeasta ja väärästä on vielä jotain vilpitöntä. "Aikuiset" osaavat olla todella julmia ja tunteettomia. Oma hyvinvointi turvataan vaikka muiden kustannuksella.
Mieleeni on jäänyt yksi tapahtuma ala-asteelta. Se oli ikäänkuin ensimmäinen väläys karusta todellisuudesta. Kaksi kaveriani tappeli. Toinen oli repäissyt toiselta rikki jonkin vaatekappaleen. Yritin lopettaa nujakan sanomalla, että ei kannata tehdä enää enempää vahinkoa. Se ei hyödytä kumpaakaan. "Enempää vahinkoa?!... njööö, huhhuh.." Kumpikaan ei näyttänyt ymmärtävän.
Juuri nyt olen taas niin pettynyt kaikkeen mahdolliseen. Oikeista asioista ei koskaan tunnu saavan palkintoa. En kuulu tänne ollenkaan, en kelpaa mihinkään. Heikkojen lyömistä jatketaan, sillä heikot eivät laita vastaan.