Top 10

Jo kauan sitten todettuun tosiasiaan palatakseni, alempitasoinen tavis ei yksinkertaisesti pysty kilpailemaan huomiosta näyteikkunan kalleimpien Rolexien kanssa. On ihan yhdentekevää, miten tyylikkääseen kuntoon puunaa itsensä, jos paikalla on kuitenkin läjäpäin mielenkiinnon varastavia kiiltokuvaihmisiä. Tyhmempi kuvittelisi, että suuin osa ihmisistä kyllä tietää kiiltokuvaihmisten olevan enimmäkseen tyhjää täynnä, mutta moinen seikka ei näytä muuttavan tilannetta miksikään. Revi siinä sitten spontaania hymyä naamalle.

Kaverit toisinaan kommentoivat ihmetellen, miski ihmeessä sitä seuraa ei löydy. Ottamatta kantaa kommenttien vilpittömyyteen, en usko, että monikaan tarpeeksi ajoissa pariutuneista tyypeistä tajuaa, miten kova kilpailu kumppanimarkkinoilla nykyään on. Varsinkin siinä vaiheessa, kun ensimmäinen aalto on jo parinsa merkannut. Eivät ne tilastot ihan turhaan näytä sinkkuna elämisen lisääntyneen huomattavasti.

Nykynaiset tietävät arvonsa ja sen, että heillä on varaa valikoida. Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin miehen tärkein kriteeri oli kyky elättää perheensä.

Vuosi vuodelta

Ihmissuhderuletti on eräänlaista nollasummapeliä. Jos joku voittaa, se on suoraan joltain toiselta pois. Normaalijakauman keskivaiheilla pärjää kuka tahansa, mutta mitä jos satut olemaan siellä reunalla?

Saatat saada valtaisan määrän kohteliaisuushymyä, mutta millä ilveellä päättelet, josko seassa voisi olla jotain aidompaakin? Väärä tulkinta johtaa useimmiten kovin kiusalliseen tilanteeseen. Kukapa sitä haluaisi tahallaan muita häiritä. Jokainen sietää vain rajatun määrän torjuntaa.  Rajatun määrän kiusallisia tilanteita.

Positiivinen ja oikea asenne auttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta perinteiset seikat määräävät lopputuloksen. Kykenemättömyys vaikuttaa lopputulokseen turhauttaa. Kenet tahansa. Ainoa keino on  hymyillä joka tilanteessa. Hamaan tappiin saakka.

Kesä

Kuten uskollinen vanha lukijani mainitsi, parhaan vuodenajan koittaminen yleensä hieman parantaa asioita. Valo tuo paremman mielen itselle, ja huomaa, että muillakin ihmisillä on kevättä rinnassa. Kuin ihmeen kaupalla minäkin olen nyt lyhyen jakson aikana kokenut varmaan enemmän äksöniä (huomaa, että meidän ihmissuhdevammaisten tapauksessa tämä ei tarkoita mitään sänkyorgioita) kuin koko viime vuonna.

On toisaalta kovin turhauttavaa jälleen todeta, että hyvä itsetunto rakentuu... hyvästä itsetunnosta. Se ruokkii itseään, mutta ruokaa pitää olla tarjolla jatkuvasti. Tuttu ongelma on, että jossain vaiheessa se pula-aikakin tulee väistämättä eteen. Silloin saa taas lukea draamaromantikon kliseisiä vuodatuksia.

Kertokaa muuten, mitä Helsinki oikein tekee ihmisille? Niin monesta pääkaupunkiseudulle muuttaneesta on tullut jonkin ajan kuluttua sietämätön snobi. Skumppaa siellä sun täällä, yh.

Ei mun jalkani kanna kun olen sinun kosketusta vailla

Joskus teininä kirjoitin kaverilleni, että jos olen yksin vielä kolmekymppisenä, päätän päiväni. Tuo rajapyykki on ohitettu, mutta haluja äkkilähtöönkään ei ole. Räntäsateessa kotiin kävellessä tuli kuitenkin ajateltua kaikkia näitä vuosia, jotka olen ilman omaa kumppania viettänyt. Elämässä on paljon kaikenlaista, mutta vain vähän on oikeasti tärkeää. Kun kerran pääsee kokemaan sen tunteen, kun kietoo kätensä toisen ympärille ja katsoo syvälle silmiin. Kun painaa huulet toisen huulia vasten ja tuntee toisen lämmön. Tuntee, ettei oma olemassaolo olekaan täysin yhdentekevää. Sitä tunnetta ei voi koskaan painaa täysin unohduksiin. Muistot noista hetkistä kampeavat itsensä pintaan aina heikoimmilla hetkillä. Pieni ihminen ei voi ymmärtää, miksi ei ansaitse enää tuntea niin kuin silloin joskus.

Seison kymmenien ihmisten keskellä, mutta kukaan heistä ei juuri kiinnitä minuun huomiota. Olen vain joku, jota täytyy väistää ohi päästäkseen. Kaikilla on omat kuvionsa, omat ystävänsä. Tuntuu, kuin olisin vain ulkopuolinen pelinappula, vailla omia mahdollisuuksia. Ikään kuin kohtaus melankolisesta elokuvasta. Pieni ihminen tuntee olonsa haikeaksi.

Joulu on vuoden synkintä aikaa

Ällömakeat happy happy joy joy -rallattelut soivat jo joka tuutissa. Kaikki on yhtä onnellista perheidylliä. Edessä pakolliset jouluvelvollisuudet, ei nappaisi tasan yhtään. Miksi minun pitää olla se, joka tuottaa muille hyvää mieltä?

Mikään ei ole varmaan tyhmempää, kuin lyöttäytyä seuraan, jossa on oikein nätti ja mukava tyttö. Sanoinko jo että varattu? Oli sillä ihan kiva kaverikin. Varattu. Puhdasta itsensä kiusaamista päästää niitä turhia haikailevia tunteita pintaan. Tietyllä tavalla paljon helpompi tapaus oli eräs toinen tyttö, joka ei vaivautunut pukahtamaan minulle sanaakaan, kun yritin jututtaa. Tuli ainakin kerralla selväksi.

Välillä tuntuu, että on parempi vaan pysyä yksin kotona. Ei ainakaan olisi tarjolla toistuvia muistutuksia siitä, mitä on jo vuosia kaivannut. Ei pääse näkemään, mistä jää paitsi, ei omia heikkouksiaan muiden rinnalla.

Ylpeitä

Ilmeisesti mainio tuurini eksytti minut keskelle jonkinlaista sateenkaaritapahtumaa, sillä tavallisena viikonloppuna yökerhossa ei mielestäni näe noin paljon toisiaan maistelevia saman sukupuolen pareja. Oli porukka sitten heteroa tai ei, minuun ei tainnut kukaan ylimääräistä huomiota kohdistaa. Liekö se hyvä vai huono asia?

Satunnaista raapustelua

Onhan tämä blogi käytännössä jo kuollut, sillä vähäinen kirjallinen tuotantoni suuntautuu tätä nykyä toisaalle. Aikansa kutakin.

Eräs tyttö sattuu pyörimään aika usein samoissa paikoissa kuin minä. Joskus se ainakin oli kihloissa. Tiedän, koska uskalsin kauan sitten yrittää vääntää sen kanssa jotain noloa juttua. Taisi silloin aika nopeasti näyttää vasenta nimetöntään, mutta halusi kuitenkin selvästi antaa mahdollisimman pehmeän tyrmäyksen, ei mikään ilkeä tapaus. Ehkä sitä vaan kävi sääliksi poikaparan tökerö lähestyminen. En kuitenkaan sen koommin enää haikaillut tytön perään, oli se ulkonäöltään sen verran eri kastissa.

Nyt se tyttö kuitenkin näytti juttelevan pitkään jonku jätkän kanssa, ja jostain ihmeen syystä ajattelin, että se saattaa olla nykyään vapaalla jalalla. Ja tuon keskustelun seuraamisesta tuli vallan haikea fiilis. Umpityhmää. Aivan kuin tuon tyttö olisi muka muussa tapauksessa rynnännyt oitis suoraan meikäläisen kaulaan. Miksi mieli kiusaa itseään moisilla kuvitelmilla? Ehkä se vaan tarraa noihin harvoihin muistoihin, uusia kun ei juuri ole syntynyt.

Minne katosi pojan hymy?

Kaikkialla näen tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämää. Jotenkin koen itseni täysin ulkopuoliseksi, aivan kuin katselisin muiden menoa usvahunnun läpi. Sitä voi olla positiivisella tavalla persoonallinen ja erilainen, mutta usein tunnen kuitenkin olevani se outo tyyppi, jonka vieressä on bussin viimeinen vapaa paikka. Olen opittujen käyttäytymismallien uhri. Ollessani yksin liikkeellä minusta tulee ennemmin tai myöhemmin pelokas ja ilmeetön. Välillä huomaan nostaneeni hartiani silkasta jännityksestä ylös, hädin tuskin hengitän. Itsensä tiedostaminen on myrkkyä, ajatuksiin vaipuminen pelastaa.

Kun on oman pelkonsa ja epävarmuutensa vanki, ulkopuolisen vuorovaikutuksen tulkinta muuttuu pahimmillaan vainoharhaiseksi. Onko sivullinen naurahdus kohdistettu minulle? Jos on, niin mikä siihen oli syynä? Luonnollisesti se, että yrittää tilansa tiedostaessaan käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ei yleensä onnistu. Miehestä tulee se surullisenkuuluisa kävelevä anteeksipyyntö, jonka negatiivinen aura hohkaa automaattisesti varoitusmerkkejä muille.

Eivät asiat aina olleet näin, joten pakko on ihmetellä, miten tänne asti oikein päädyttiin niin vaivihkaa. Miten palataan lähtöruutuun?

Unikäsittelyä

Tiedättehän, miten elokuvissa ja tv-sarjoissa onnelliset parit lähes poikkeuksetta nukahtavat tai heräävät ylimakeasti toisiinsa tiiviisti kietoutuneina tai puoliksi päällekäin. Ei kai kukaan kykene oikeasti nukkumaan sillä tavalla? Lyhyidenkin omakohtaisten kokemusten perusteella se on mahdotonta jo pelkästään siksi, että vieruskaverin puoleista kättä ei saa mitenkään järkevästi sijoitettua niin, että se ei ennen pitkää puutuisi tai olisi muuten vaan sietämättömässä asennossa. Toisen rintakehän liikekään ei auta asiaa, puhumattakaan hengityksen tuhinasta.

Tuli vaan joskus mieleen.

Minä ja muut

On aina yhtä hämmentävää tavata sellaisia ihmisiä, jotka eivät tiedä maailman tai edes kotimaan ajankohtaisista tapahtumista yhtään mitään. Usein heillä on myös aivan onneton yleistieto mistä tahansa asioista. Ei yleistiedon puute tarkoita välttämättä sitä, että ihminen olisi tavallista tyhmempi, enkä minä voi tietty tuomita, vaikka joku tykkääkin elää elämäänsä tiedottomana (hah). Keskustelu tällaisen ihmisen kanssa voi vaan olla hetkittäin mielenkiintoista, kun joutuu itse arvailemaan, mitä aiheita kannattaa yleensä nostaa esiin. Ja pohtimaan, onko loukkaavaa, jos puhuu jatkuvasti asioista, joissa se yleistiedon puute käy ilmi.

Yhtä lailla hämmentävää on huomata, miten jotkut pärjäävät paljon vähemmällä maallisella materialla kuin minä. Miten muka voi elää ilman sitä ja tätä. Monesti olen päättänyt, että turhaa rojua en enää hanki, mutta vähän ajan kuluttua tulee taas ostettua jotain. Ei välttämättä aina turhaakaan, mutta se materia tuppaa kuitenkin täyttämään kaiken säilytystilan. Muutoista tulee kerta toisensa jälkeen karmeampia kokemuksia.

Vaatteet

Eikö olekin ärsyttävää, kun hupparin kiristysnaru on liikkunut itsekseen niin, että toisella puolella roikkuu paljon pidempi pätkä kuin toisella. Ja miten rasittavaa onkaan, kun farkkujen toinen lahje ei laskeudu siististi kengän päälle vaan jää jotenkin myttyyn. Puhumattakaan siitä, että joidenkin housujen ja shortsien etumus taittuu istuessa ikävästi koholle, ja näyttää siltä kuin olisi kova seisokki päällä. Entäs sitten, kun pitää pikkutakissa nostaa syystä tai toisesta käsiään tavanomaista korkeammalle...

Yliannostuksia

Vähintäänkin mielenkiintoinen viikonloppu. Miksi kokemukset ja tuntemukset tulevat aina yllättäen eteen kuin saavista niskaan kaatamalla? Taas tosin nähtiin, että toisinaan tapahtumat vaativat, että jättää kuuntelematta oman järjen ääntä. Ja että yökerhoissakin kannattaa käydä.

Ai helkkari että tuntuu hyvältä, kun saa pitkästä aikaa osakseen kiintymystä. Tytöllä, hellyydenosoitusten tarkoitusperillä, aitoudella, lievällä humalatilalla tai hetken ohimenevyydellä ei ole niin väliä, jos tilanne vaikuttaa spontaanilta. Jo pelkkä ajatuksen maistelu saa aikaan polttelua rintalastan alla. Minua voi helposti viedä miten lystää.

Aikanaan pieni realisti sisälläni tekee vääjäämättä sen huomion, että vaikka tällainen yksittäinen pieni törmäys toiseen ihmiseen nostattaa niin suurta tunnemyllerrystä, monille muille se on tavallista arkea. Minä joudun todennäköisesti odottamaan taas kauan seuraavaa kertaa.

Sateisen syysillan hämärtyessä, melankolisen popin soidessa, laitan silmät kiinni ja annan tuon tunteen jälleen vallata. Se polttelee edelleen, mutta vähän eri tavalla.

Parisuhdesääntöjä

Muiden parisuhteita sivusta seuratessa en ole kyennyt koskaan ymmärtämään, miksi "poikien kanssa" illanviettoon tai reissuun pääsemisestä tehdään niin iso numero. Puoliskolta pitää erikseen anoa lupa moiseen, ja jos sellaisen saa, pitää vähintäänkin raportoida säännöllisin väliajoin kotiin. Aivan kuin yhteistä aikaa ei voisi muulloin viettää tarpeeksi. Liekö tuo paremminkin jonkinlainen parisuhdemuotin vakiorituaali, jota noudatetaan vain noudattamisen ilosta, koska järkisyitä en keksi. Itse taitaisin kyllä kokea moisen melkoisena kontrollifriikkeilynä. Yleensäkin jotain on pielessä, jos ihan kaikesta pitää tehdä yhteisen päätösvallan alaista.

Ilmoja pidelly

Miksi Forecan sunnuntain sääennusteeseen ilmestyy karmea vesipatsas vain vähän sen jälkeen, kun päätän, että nimenomaan samaisena päivänä voisi käydä viihtymässä kansainvälisessä lentohärvelinäytöksessä. Luonnollisesti päätöksen jälkeen ehdin buukata vaihtoehtoisen lauantaipäivän jo täyteen muuta toimintaa. Ilmatieteen laitos toisaalta tarjoilee edelleen pelkkää kirkkaankeltaista palloa, joten yltiöoptimisti saattaisi vielä elätellä toivoa kuivasta kokemuksesta.

Sinänsä vähän harmittaa, ettei täysin kohdalle ole osunut yksikään noista komeista myrskyistä. Luonto näyttää täällä voimiaan turhan harvoin.

Tasaisin väliajoin sitä huomaa vaipuneensa jonkinlaiseen arkihorrokseen, toisinaan suorastaan koomaan. Päivät kuluvat vailla tarkoitusta, ilman kummempia mielihyvän odotuksia. Nukuttua tulee, koska on pakko. Syötyä tulee, ettei laihdu. Töissä tulee käytyä, jotta saa rahaa. Rutiiniusvassa ei osaa edes kaivata isompia kiksejä. Elämä on tylsää, ellei itse havahdu etsimään toimintaa ja elämyksiä.

Töykeä muotipoliisi

Voisko joku vihjaista kauniimman sukupuolen edustajille, että suunnilleen kaikki tuubitopit ja -mekot ovat aika karmean näköisiä. Nostelutarpeesta päätellen ne eivät useimmiten pysy edes kunnolla ylhäällä. Tai sitten kiristävät rumasti. Putkiasusteet sallittakoon ainoastaan siinä tapauksessa, että niiden alle ei laiteta yhtään mitään...

Lentokentän matkalaukkuhihnalla eräs nainen esitti lievää hernenenäilyä ängettyäni hänen ohitseen hipaisten samalla hänen (hihalla verhottua) käsivarttaan ohikulkuaikeeni merkiksi. Nainenpa olisi kuitenkin halunnut koskettelun sijasta suullisen ennakkovaroituksen. Mietin jälkeenpäin, olinko tosiaan epäkohtelias, vai olisiko kosketuskammoinen voinut ehkä seistä jossain muualla kuin siellä muiden pöljien seassa, liian lähellä laukkuhihnaa.

Vapaa radikaali

Ihmiset jakautuvat ihan itsestään erilaisiin ryhmiin. Esimerkiksi mieltymys tiettyyn musiikkityyliin on yksi tyypillinen kategorisoiva tekijä. Joihinkin ryhmiin kuuluminen taas muodostuu useammasta yhteisestä ominaisuudesta. Kaikkia ei ole niin helppo luokitella, mutta varmasti jokainen on joskus elämässään tullut sijoitetuksi johonkin karsinaan, vapaaehtoisesti tai tahtomattaan.

Minä en ole oikein koskaan kokenut kuuluvani mihinkään yhteisöön. Tai toki minulla on aika selkeä käsitys siitä, millaisena minut nähdään ulkopuolisin silmin, mutta on taas eri asia, pidänkö ollenkaan siitä lokerovalinnasta. Monesti tuntuu kuitenkin siltä, että olisi helpompaa kuulua johonkin isompaan joukkoon. Voisi sulautua massaan ja toimia ennaltamäärätysti, kuten kaikki muutkin. Olen törmännyt useampaankin ryhmään, joihin mieluusti kuuluisin, mutta "jäsenyyden" lunastaminen ei välttämättä ole ihan yksinkertaista.

Nahkoja

Skins on mainio sarja, vaikka se aluksi näyttääkin kovin kliseiseltä teinidraamalta. No onhan se, mutta tavanomaista parempaa sellaista. Varsinkin kaksi ensimmäistä kautta meni nappiin, neljäs levisi jo vähän käsiin. Skinsin teinit näyttävät oikeasti teineiltä, toisin kuin amerikkalaisissa collegesarjoissa. Sarjan sijoittuminen britteihin tuo muutenkin piristävää vaihtelua. Slangi on mielenkiintoista kuunneltavaa. Jokaiselle varmasti löytyy hahmo johon samaistua, olkoonkin että tapahtumat ovat välillä aika korkealentoisia ja epätodellisia. Tunnelma- ja tunneskaalalla käydään läpi suunnilleen kaikki mahdollinen. Musiikkia käytetään mainiosti hyväksi, ja visuaalinen ilmekin on mukavan värikäs.

Minä, sen sijaan, taidan olla vähän yli-ikäinen sarjan kohderyhmään nähden.

Lomaa odotellessa

Alkukesä kuluu aina turhan nopeasti. Saamattomuus vaivaa monessakin mielessä, edukseen esiintyminen ei vain tunnu luonnistuvan. Sitä näkee muiden vanhenevan positiivisella tavalla ja ihmettelee, miksei itse osaa hyödyntää omia vähäisiä vahvuuksiaan.

Ja se juhannuskin taas. Joskus teinivuosina juhannus oli vielä festariaikaa, mutta on sittemmin muuttunut pariskuntien mökkeilyjuhlaksi. Ikisinkku ja yksinäinen susi pysyttelee mieluusti piilossa jossain kolossaan ja on kuin mitään keskikesän juhlaa ei olisikaan.

Täytyy taas hypätä lentokoneen selkään ja lähteä hakemaan uusia näkemyksiä ja kokemuksia muualta Euroopasta.

Kuuma suihku

Minä olen niitä, jotka eivät malta tulla suihkusta pois. Vedenkulutuksesta viis. Varsinkin hikisen lenkin jälkeisissä endorfiineissa tai muuten vaan vähän viluisena lämmin suihku tekee aika eetua. Ja lämpöä saa tosiaan vääntää rennolla kädellä pikkulapsirajoittimenkin yli niin, että lopulta koko kylpyhuone höyryää.

Saunassa itsensä saa kyllästää lämmöllä, eikä suihku pidä samalla tavalla otteessaan. Ja tietty saunan yhteydessä kaipaa viileämpää vettä.

Kun etsivä ei löydä

Niin, tiedetään, en löydä etsimääni yökerhoista. Olen siellä pelkkää täytettä, jonka joutuu ohittamaan etsiessään jotain kiinnostavaa. Otollisempiakin, eri tyylisiä kohteita, varmasti löytyisi, mutta lähes olematon baariseurani rajoittaa paikkoja, joissa kehtaa käydä. Ihan yksin ei ainakaan kykene jäpittämään missä tahansa.

Tuntuu niin helvetin epäreilulta, että suunnilleen kaikki muut tuntuvat löytävän kumppaninsa ja sydänystävänsä ihan sattumalta ja itsestään ilman sen kummempia ponnisteluja. Lähituttavissa on tosin niitäkin, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä, mutta ovat jo käytännössä luovuttaneet ja lakanneet etsimästä aktiivisesti seuraa. Missä ovat markkinat sellaisille ihmisille, jotka missasivat tai muuten vaan sössivät kaikki teini-iässä ja opiskeluaikoina eteen tulleet tilaisuudet? Ei sellaisia ole.

Missä piileskelevät kaikki yliopisto- ja korkeakoulunaiset? Ne harvat semikontaktit, joihin olen viime aikoina törmännyt, ovat olleet pääasiassa joko ammattikoulutettuja tai opiskelupaikkaa vielä hakevia. Olen monesti palannut miettimään, miten paljon koulutustaustalla tai koulutusvaiheella merkitystä, jos aikoo jonkun kanssa elellä yhdessä. Vaikea sanoa.