Tasapaino ei järky

Viime viikonloppuna oli vaihteeksi piristävää päästä juttuun ihan ennalta tuntemattoman ihmisen kanssa (vaikka en sitä voi omaksi ansiokseni taaskaan laskea). Tuollaisista yksittäisistä hetkistäkin saa jo jonkinlaista "niin kuin kaikki muutkin" -fiilistä. Kertoo paljon.

Heilurilla on kuitenkin aina vastaliike. Kosminen vittuilija päätti tehdä kuluvasta viikonlopusta sellaisen, ettei olisi kannattanut pistää päätään ulos ollenkaan. Minun näemmä tarvitsee vain olla olemassa, se on jo tarpeeksi väärin.

Kirjoitin joskus, miten aikuiset osaavat olla vähintään yhtä julmia kuin lapset, vaikka nuorempana naiivisti luulinkin, että karttuva ikä jotenkin muuttaisi asian. Juu, pätee edelleen. Kai sitä voisi vaan ummistaa silmänsä ja korvansa ikäviltä jutuilta, mutta mahtaisiko sitten myös kaikki positiivinen lipua ohitse huomaamatta?

Sade kastelee

Koin vaihteeksi pikaihastumisen Alkossa. Valitettavasti (vai onneksi) kohteena ei ollut pullo.

Itsetuntopohdiskelua, osa Z

Jatketaan nyt sitten kommenttiosastodialogilla, kun ei muutakaan keksi.

Itsetunto ei ole suoraan tahdosta riippuvainen suure, niin kuin esimerkiksi fyysinen lihaskunto. Ihmisen, joka ei ole koskaan kokenut nollaitsetuntoa, lienee vaikeampi ymmärtää sitä. Toiset vaan ovat sellaisessa asemassa ja tilanteessa, että esimerkiksi sosiaalinen kanssakäyminen käy kuin itsestään siinä sivussa, eikä sen saavuttamiseksi tarvitse edes ponnistella. Itsetunnon rakentuminen vaatii onnistumisia, tarkemmin ottaen aitoja onnistumisia oikeassa aihepiirissä. Onnistumisia taas on vaikea pakottaa tapahtumaan pelkästään yrittämällä paljon, sillä epäonnistumiset iskevät nollaitsetuntoon ihan eri tavalla kuin hyvään itsetuntoon, joka ehkä kestää isommatkin kolhut. Toki niitä onnistumisen tunteita tulee meikäläisellekin aina joskus, ja niiden vaikutus itsetuntoon on välitön.

Peruskiltteydestä tulee nössöyttä vain, jos ja kun sen vertailukohtana ja samalla toisena ääripäänä on yliampuva urpomachoilu.

Tautista

Röh röh...

En muista olenko maininnut, mutta minulle sanottiin joskus ohimennen, että näytän liian kiltiltä. Ehkä ongelma onkin siinä, että vaikka ehkä näytän kiltiltä, olenkin kuitenkin turhan töykeä ja epähuomaavainen. Nykyään tuntuu kyllä useimmiten siltä, että näytän lähinnä tympeältä, ainakin ollessani liian kyllästynyt väläyttelemään kohteliaisuushymyjä ilman syytä. Tiedä sitten onko ilmeillä sen suurempaa merkistystä. Palaseni muodostavat jotenkin sellaisen kokonaisuuden, joka ei vaan herätä mielenkiintoa. Ja vaikka herättäisikin, siihen ei sitten liity missään nimessä sukupuolten välistä vetovoimaa.

Mitä tuohon tavallisten tyttöjen huomiointiin tulee, näkisin, että kaltaiseni ikisinkut oppivat kyllä melko varhaisessa vaiheessa tunnistamaan ne tapaukset, joiden perään on turha katsella. Ja tämä taas ei tietenkään tarkoita sitä, että kaipaisin seurakseni mitä tahansa sotanorsuja.