Päättymätön tarina

Eipä ole ilmestynyt vähään aikaan kirjoituksia. Ei sille mitään erityistä syytä ole, ei vaan nyt jaksa kiinnostaa, ei ole mitään sanottavaa. Jostain syystä kaikki tuntuu menneen taas niin alamäkeä, etten oikein osaa edes pukea mietteitä sanoiksi. Taitaisi syöksykierre olla kuvaavampi termi. Tietyllä tavalla alan vähitellen olla aika neuvoton.

Jokainen varmasti arvottaa itseään ja elämäänsä omalla yksilöllisellä tavallaan. Kriteerit vaihtelevat. Omalla kohdallani tärkeimpiä asioita ovat sattumalta juuri ne, joissa olen edelleen toivottomasti lähtöpisteessä. On siis väistämättä aika epäonnistunut olo, vaikka jonkun toisen silmissä asiat eivät niin huonosti olisikaan.

Jos tämä olisi siirappinen ihmissuhde-elokuva, olisin se ei-kovin-suosittu näkymätön tyyppi baarin nurkkapöydässä katselemassa sivusta, miten muut viettävät vilkasta sosiaalista elämäänsä. Poika istuisi siellä yksin, koska tytöt eivät tunnu hänestä kiinnostuvan, eikä todellisia ystäviäkään juuri ole.

Jos elokuvalla olisi onnellinen loppu, pian joku naapurintyttömäisellä tavalla kaunis nainen huomaisi surullisen pojan, ja menisi juttelemaan tälle. He ihastuisivat toisiinsa, ja lopun voi kukin täydentää haluamallaan tavalla. Jos taas leffa olisi mollisointuinen aina loppuun asti, poika lähtisi lopulta yksin kävelemään räntäsateessa kotia kohti. Välillä hän pysähtyisi kuuntelemaan katusoittajan versiota Stairway to heavenista ja miettimään, miksei juuri hän ansaitse olla onnellinen.