Lohdutonta painiskelua

En saa ajatuksiltani rauhaa. Viime yön taas pyörin sängyssäni yrittäen turhaan saada unta. Yksin. Mieleeni tulvivat ne kaikki pienimmätkin hetket, joina olen joskus tuntenut itseni onnelliseksi. Haluaisin sulkea pois kaikki nuo haaveet, muistot ja kuvitelmat, joilla itseäni jatkuvasti kiusaan. Tuntuu niin kurjalta maata yksin tuossa pienessä vuoteessa, kun mielessäni voin nähdä vierelläni jonkun toisenkin..

On jotenkin säälittävää, että teen tästä viimeisimmästä niin ison asian itselleni. Ihan kuin muka oltaisiin tapailtu pidemmänkin aikaa. Olen vaan kovin ymmälläni. Annoin surkean ensivaikutelman, mutta silti tavattiin kerran, toisenkin. Vilpittömiä hymyjä, mukavia sanoja sanottuna ja kirjoitettuna. Luulin, että kanssani oli oikeasti hyvä olla. En osaa tulkita, mikä lopulta esti jutun jatkumisen. Teinkö jotain ihan väärin? Enkä halua enää kysellä syitä, koska en tahdo olla perässä turhaan roikkuva epätoivoinen ruikuttaja.

Kuvittelen mielessäni sinut murskaamassa toivonrippeeni, kertomassa ne kaikkein ikävimmät syyt päin naamaa, nauraen huvittuneesti kavereidesi kanssa. Ylidramatisoin, annan itsesäälin valua päälleni... näen tilanteen kuin surullisena elokuvana. Enkö koskaan opi?