Yksin sateessa

Miten väärässä sitä voikaan ihminen olla. Kuinka pienessä hetkessä se kaikki toiveikkuus, rinnassa vihlova lämmin tunne, kesän ja auringon kasvoille nostattama hymy voikaan kadota olemattomiin. Hetken sain tuntea jälleen olevani ihminen. Julmaa kohtalon ivaa, jos kohtaloon uskoisin.

Ensimmäisen pettymyksen jälkeen luokseni saapui kuin ihmeen kaupalla pieni pelastava enkeli. Häädin mielestäni kaikki epäilykset ja tarrauduin siihen. Nyt tai ei koskaan.. kaikki tai ei mitään. Turhaan unelmoin. Isku palleaan ja niin jäi pieni poika taas maahan makaamaan.

Saan taas käpertyä yksin hämärään nurkkaani. Jossain tuolla on vielä kesä, mutta mieleni valtasi synkkä syksy. Olen ontto kuori, laahustan eteenpäin pää painuksissa. Olen jälleen kuin ilmaa kaikille muille.

En jaksa ymmärtää. Täytyykö juuri minun katsoa aina vierestä, kun muut elävät elämäänsä onnellisina toisistaan nauttien? Pitääkö minun seisoa yksin nurkassani hamaan loppuun asti? Jos vain joku opettaisi minullekin, miten olla oikeanlainen ihminen. Eikö kukaan halua löytää vaatimattoman ulkokuoreni sisältä jotain ainutlaatuista?

Kuvittelen mielessäni noiden pehmeiden huulien kosketuksen ihollani, pään lepäämässä rintani päällä, kauniin tytön nukkumassa vierelläni. Havahdun todellisuuteen, ja se raastaa jostain syvältä kipeämmin kuin koskaan aikaisemmin. En halua tuntea enää tätä epätoivoa. Onko se tosiaan niin paljon pyydetty...