Olipa kerran elämä

Miksi minä olen olemassa? Miksi ihmisrotu on olemassa? Miksi maailmankaikkeus on olemassa? Mitä tarkoittaa olemassaolo yleensä? Miksi, oi miksi? Pieni ihminen kohtaa jälleen käsityskykynsä rajat. On olemassa kysymyksia, joihin ei tule milloinkaan löytymään vastausta. Ihminen on ikuisesti kirottu yrittämään turhaan ymmärtää elämänsä merkitystä.

Maailmankaikkeuden luojaa ei voi olla olemassa, koska silloin täytyisi olla myös sen luojan luoja ja luojan luojan luoja. Alkua ja loppua ei ole, koska mitä silloin olisi ennen alkua tai lopun jälkeen? On vain yksi suuri jatkumo. Yksi suuri äärettömyys. Iso vellova massa jatkuvasti muuttuvaa materiaa. Jossain kaiken tämän keskellä on pieni ja mitätön planeetta Maa. Maassa on lauma ylimielisiä ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa jotain hienoa ja monimutkaista, evoluution muovaama mestariteos.

Ihminen pyrkii järjestäytymään, organisoimaan, hallitsemaan. Etsimään, selvittämään, tutkimaan, kehittymään. Tavoitellaan jotain suurta ymmärrystä. Kuvitellaan, että jossain tulevaisuudessa odottaa se suuri Totuus, joka paljastaa kaiken. Ja kaikki tämä turhaan, sillä mitään lopullista päämäärää ei ole. Ihminen on kahlittu omiin mittasuhteisiinsa. Atomeista löytyy kvarkkeja ja kvarkeista löytyy jotain vielä pienempää. Avaruuden jälkeen löytyy lisää avaruutta. Ääripäitä ei voida saavuttaa, koska niitä ei ole.

Kaikki on yhtä loputonta kiertokulkua. Elämä syntyy, elämä kuolee. Kaikki on aina ollut ja tulee aina olemaan. Jossain vaiheessa ihmiskunta vain lakkaa olemasta ja sen jäänteistä syntyy jotain muuta. Miksi on äärettömyys, sen sijaan että olisi olemattomuus? Miksi on monimutkaisuus, sen sijaan että olisi yksinkertaisuus?

Yhden pienen yksilön täytyy elää tiukasti omassa lokerossaan palvellen yhteistä toivotonta löytöretkeä mahdottomaan. Olemassaolo on samaan aikaan sekä lahja että taakka.