Elämän oppitunnit

Aina välillä palaan muistelemaan teiniaikojani. Aina yläasteen kahdeksannen luokan lopulle asti olin todellinen nössö. Keskityin koulumenestykseen, eikä viikonloppubilettäminen käynyt edes mielessä. Tärkeimmät kaverinikin olivat juuri samanlaisia. Olin myös pienikokoinen, itsetunnoton sekä vähemmän komea, joten tyttöjen kiinnostus suuntautui aivan jonnekin muualle. Sitten jostain syystä ajauduin kokeilemaan alkoholia ensimmäisen kerran. Uskaltauduin myös viikonlopun rientoihin. Muutaman vähemmän tutun kaverin kanssa pääsin kokeilemaan sitä oikeaa nuoruutta. Kuinka ollakaan, aloin murtautumaan ulos nössön roolistani.

Muutaman vuoden ajan sosiaalinen elämäni oli kohtalaisen hyvin mallillaan. Muutama lyhytaikainen tyttöystäväkin oli. Nyt kun katson itseäni juuri tällä hetkellä, tuntuu siltä, että olen taantunut takaisin siksi samaksi luuseriksi, joka istui hiljaa koulun käytävän penkillä. Kaikki se saavutettu itsetunto on mennyttä. Sen tilalla epävarmuutta, jännittämistä, vetäytymistä. Ja pahinta on, etten ymmärrä miksi. Toki eteen tuli muutama paha isku vasten kasvoja ja pari väärää valintaa, mutta luulin kestäneeni ne hyvin.

Kauhua herättää myös se tosiasia, että elämän harjoitteluaika alkaa olla ohi. Murrosiästänikin kun tuhlasin puolet tekemättä mitään. Alan olla siinä iässä, että näiden juttujen pitäisi olla jo hanskassa. Pitäisi voida nauttia elämästä, kun siihen on vielä kaikki edellytykset. Joskus koittaa se hetki, jolloin tiettyjä asioita ei voi enää saavuttaa.