Pahimpia on aamut

Eipä tuo koulu ole kesän aikana miksikään muuttunut. Samalla vanhalla kaavalla menee kuin ennenkin. Luennoilla kökötetään vakavana ja yritetään välillä pakottautua viikkoharkkoihin. Kyllähän tuo menettelee, mutta vähissä ovat hymyt ja naurut. En edes muista, koska olen viimeksi saanut nauraa ihan aidosti ja kunnolla, muutenkin kuin jollekin tv-komedialle. Välillä tuntuu siltä, etten osaa enää hymyillä. Onneksi aurinko paistaa vielä piristävästi aamuisin koulun käytäville. Liian pian koittaa taas ankeiden keinovalojen aika.

Onko minulla oikeasti mitään odottamisen arvoista, kun aamulla herään pienestä sängystäni? Herään vain mennäkseni illalla takaisin nukkumaan. Kai elämältään voisi toivoa vähän jotain muutakin. Onhan minulla omat puuhani iltojen täytteeksi, mutta mistä kaikesta mahtaisinkaan luopua, jos voisin saada tilalle jotain sellaista, mitä oikeasti kaipaan.

Alan kypsyä tähän aivojen automaattiseen olonparannusmoodiin. Aina välillä kun vaipuu mietteisiinsä ja kahlaa läpi niitä ankeampia muistoja, ajatukset vaihtuvat jossain vaiheessa itsestään utopistisiksi kuvitelmiksi, joissa kaikki kääntyy kuin ihmeen kaupalla hyväksi. Kuka haluaa elää jatkuvasti pelkästään haaveissaan, kun niissä vallitsevaa onnea ei vaan kykene siirtämään oikean elämän puolelle?