Äänetöntä murinaa

Näin tänään koululla yllättäen erään tytön, joka joskus loksautti leukani ihastuttavalla olemuksellaan. Vaikutus tuntui olevan edelleen sama, mihinkäs se siitä muuttuisi. Vaan tämä oli tosiaan vain näkeminen, ei mikään tapaaminen. En häntä tunne ja tuskin koskaan tulen tuntemaankaan. Sisäinen realistini aloittaa välittömän ivanaurunsa, mikäli erehdyn kuvittelemaan jotain muuta.

Haaveilunsekainen ihailuni loppui äkisti, kun tuon pienen siron tyttösen viereen istui iso ja komea äijä. Sellainen tumma ja sängekäs Hugo Boss -mies kuin suoraan partakonemainoksesta. Pienen hetken ajan tuntui siltä, että tämän täytyy olla se maailman suurin vääryys. En tiedä olivatko he kavereita, vai jotain enemmän, eikä oikeastaan kiinnostanutkaan. Lopulta sisäinen realistini otti ohjat käsiinsä ja ohjasi huomioni muualle.

Täydellisessä maailmassa tuollaiset pienet nätit tytöt on varattu meille pienille ja hiljaisille nörttipojille. Isot yhteen ja pienet yhteen, yksinkertaista. Vaan maailmapa sattuukin olevaan harvinaisen perseestä, ja isot miehet vetävät puoleensa ne lyhyemmätkin naiset. Tästä aiheesta löytyisi paljon muitakin vastaavia epäkohtia, mutta en jaksa inistä tämän enempää. Kaikki on sanottu jo jossain ennenkin.

Näin se vaan on. Yleensä en jaksa tällaisista asioista niin välittää, mutta toisinaan kohdalle sattuu sellainen tilanne, että jostain tuolta syvältä vaan jyystää ja kunnolla. En ole katkera, vaan... no vittu, olenhan.