Niin taas

Taas yksi viikonloppu kotona ja yksin. Silloin kun tosiaan kaipaisi jotain pientä sosiaalista aktiviteettiä, sellaista ei joko ole tarjolla tai sitten ei vaan yksinkertaisesti tule lähdettyä mukaan. No, itseään voi aina syyttää. Tarvitsisin jotain piristystä, mutta mikäpä minut täällä neljän seinän sisällä yllättäisi.

"Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi."

Helpommin sanottu kuin tehty. Oman elämänsä muokkaaminen haluamakseen ei todellakaan ole tehty liian helpoksi. Minulta uupuu juuri niitä ominaisuuksia, joita haluaisin itselläni olevan. Minulla on myös sellaisia piirteitä, joista haluaisin mieluusti eroon. Tiedän suunnilleen, missä asioissa toimin ihan väärin, mutta minkäs teet. Kun on reilun parinkymmenen vuoden ajan muovautunut tietynlaiseksi ihmiseksi, on mahdotonta lähteä muuttamaan itseään kovin radikaalisti.

Kun polkee jatkuvasti paikallaan, tulee väkisinkin avuton olo. Tuntuu siltä kuin ei olisi matkassa ollenkaan samoilla eväillä kuin kaikki muut. Olenko normi-ihminen vai rajatapaus? Avuttomuus vaihtuu toivottomuudeksi, toivottomuus muuttuu kyynisyydeksi, kyynisyys lisää vihaa ja välinpitämättömyyttä. En halua, että minusta tulee ilkeä kyynikko.