Isolla ämmällä

On aina yhtä hämmentävää lukea noita juttuja, joissa valitellaan, että pojat eivät pärjää koulussa, jäävät jälkeen ja syrjäytyvät. Itse kun pärjäsin vallan mainiosti, ei tehnyt oikeastaan koskaan edes tiukkaa. Iso osa kavereistanikin pärjäsi, ja nekin, jotka pärjäsivät vähän huonommin, ovat edenneet elämässään ainakin pintapuolisesti hyvin, jopa paremmin kuin opiskelujaan jatkaneet. Tietty oli ne muutamat, joiden tiesi jo varhaisessa vaiheessa olevan toivottomia tapauksia. Oli niitä tytöissäkin, mutta vähemmän.

Vastaavasti kun puhutaan, miten pojat ovat vaikeita kasvattaa ja varsinkin murrosiässä erityisen kauheita, tuntee teininäkin enimmäkseen kilttinä (oli minullakin synkät tuntini) pysytellyt poika itsensä puolittain kastroiduksi. Olemmeko lainkaan oikeita miehiä, jos edustamme joka asiassa sitä tilastopoikkeamaa?