Jäädä vai jättäytyä

Syrjäytyminen on monitahoinen ongelma. Syrjäytyäkseen ei tarvitse olla köyhä, sairas, työtön, masentunut, kouluttamaton, päihdeongelmainen tai rikollinen, tosin kaikki nämä tietty osaltaan kasvattavat riskiä. Niin vaikeaa kuin onkin myöntää itselleen, taidan olla jossain määrin syrjäytynyt. Yksinkertaisena testinä voi vaikka kokeilla, miten kauan tulee elettyä normaaliarjen rutiineita ilman että tulee kunnolla juteltua kenenkään kanssa, poislukien pakollinen kommunikaatio esimerkiksi duunissa tai kaupan kassalla. Pidättäydyn kertomasta tulosta.

Omalla kohdallani isoin hankaluus taitaa piillä sosiaalisen verkoston kuihtumisessa. Vaikka periaatteessa tunnenkin tarpeeksi ihmisiä, lähiystäväpiirilläni ei ole sellaista kriittistä massaa, että se pysyisi jatkuvasti käynnissä ruokkien itseään. Todelliset kontaktit ja aktiviteetit ovat jostain syystä tipahtaneet minimiin aktiiviopiskeluaikojen jälkeen. Nettiverkostoitumista taas ei voi pitää ollenkaan samanarvoisena.

Ne syyt? Ehkä sosiaalinen verkostoni on aina ollu liian miehis-passiivinen, ja toki itse olen passiivinen. Kun on tylsä ja tietää olevansa tylsä (supliikkipersoona ei vastaa kirjallista persoonaa), ei aina edes halua änkeä itseään mukaan meininkeihin. Lisäksi sitten vielä se sosiaalisten tilanteiden turha jännittäminen.