Maailmanpelastajat

Teen nyt nolon tunnustuksen. Kaikista koskaan näkemistäni leffoista mikään ei saa niin palaa kurkkuuni kuin Armageddon. Varsinkin loppu saa aikaan sellaisen tunnekuohun, että saatan itkeä ihan kunnolla. Joka kerta. Ja olen nähnyt kyseisen elokuvan aika monesti.

Tiedän tiedän, leffahan on täynnä älyttömyyksiä, epärealismia, kliseisiä hidastusajoja ja rankasti ylilyötyä dramatiikkaa. Ja voi sitä isänmaallista paatosta, jenkkipaatosta vieläpä. Silti näyttelijäkaarti on aika mainio, ja nasevia repliikkejä on paljon. Visuaalisesti leffa näyttää edelleen tuoreelta ja avaruustehosteet luovat jännän tunnelman. Tunnelma ja fiilis on kaikki kaikessa. Jokin saa tuon erottumaan muista, en osaa selittää miksi. Ehkä se yhden miehen uhrautuminen koko maailman puolesta on vain jotain niin uljasta ja häkellyttävää.

Olen aina pystynyt eläytymään leffoihin täysillä. Oikeassakaan elämässä en välttämättä koe niin voimakasta tunteiden kontrastia. Jos elokuva onnistuu todella vangitsemaan katsojansa, se saa välittömästi anteeksi paljon puutteitaan.