Yhden miehen jengi

Olipa taas ristiriitainen viikonloppu. Hyvissä nousuissa päätin vakaasti yrittää edelleen saada aikaan jonkinlaista vuorovaikutusta. Liekö syynä, että kuppia oli kallistettu toisessakin päässä, mutta niin kävikin. Lopulta kiva ilta, mutta kovin alkoholin kyllästämä. Seuraavana päivänä ajatukset olivat ihan yhtä epäselviä kuin ennenkin. Oikeastaan en edes tiedä, mitä odotan tai mihin pyrin. Ehkä tarraan kiinni turhankin epätoivoisesti pieneen köydenpätkään, enkä tahdo päästää irti, koska mitään muutakaan ei ole.

Välillä tuntuu siltä, että maailmassa on jonkinlainen tyhjiö tai ikioma kuoppa juuri minun kohdallani. Tietyt määräävät tekijät sijoittavat minut tietynlaiseen ihmisporukkaan, mutta koen sen ryhmän joiltain osin ihan vääräksi. Puoliksi viihdyn, puoliksi koen olevani turhaan rajattu tylsään karsinaan. Vaan aina kun yritän hakeutua hieman erilaiseen, virikkeellisempään ympäristöön, huomaan, että olen siellä täysin avuton. Ei auta, vaikka olisi muutama tuttu kasvo ikään kuin opastamassa.

En tarkoita nyt mitään itsensä etsimistä tai muuta identiteettisoopaa. Tiedän kyllä kuka olen, mistä pidän ja mitä haluan. Se vaan ei auta, jos kaikki muut näkevät minut toisin ja olettavat minun automaattisesti kuuluvan heidän mielestään lokeroon.