Paranormipäivä

Tietyt laitteet ja tietyt asiat osoittautuvat toisinaan erityisen hankaliksi. Niin tänään. Aivan kuin joku aineeton perkeleellinen voima olisi pyrkinyt kaikin keinoin estämään minua pääsemästä tehtävässäni lopputulokseen. Ehdin kuin ehdinkin silti. Mystinen kiusanhenki siis vain leikitteli kustannuksellani. Odotan innolla mahdollista tulevaa tosikoitosta, jolloin saan iskeä siltä hampaat kurkkuun. Jos sillä siis yleensä on aineettomat saatanalliset purimet.

Koulun käytävällä pieni ulkkarityttö käveli pariin kertaan ohitseni ja katsoi minua. Tai niin ainakin oletin. Entä sitten? Ihmisen täytyy katsoa johonkin. Ihminen katselee mielellään muita ihmisiä. Miksi haen tavallisten pikkujuttujen takaa aina jotain suurta ja ihmeellistä?

Toinen tyttö käveli laiskasti käytävän sohvalle istumaan. Tai oikeastaan se ei ollut sohva, vaan sellainen pehmeä penkki ilman selkänojaa. Tyttö kaivoi nappikuulokkeet korviinsa ja jäi tuijottamaan edessään avautuneeseen tyhjyyteen musiikkia kuunnellen. Kadehdin häntä. Haluaisin niin kovasti olla yhtä vapautunut, yhtä riippumaton ulkomaailman menosta ja mielipiteistä. Haluaisin istua täysin rennosti tekemättä mitään muiden kulkiessa ohi, välittämättä mitä muut ajattelevat ja yrittämättä väkisin keksiä jotain näennäistä tekemistä.