Kotisohvapsykologiaa #42

Vielä peruskouluikäisenä olin tavattoman sinisilmäinen ja liiankin hyväuskoinen, mutta ajan myötä minusta tullut kovin epäileväinen muita ihmisiä kohtaan. Epäileväinen ja varautunut. Kun pysyttelee itse mahdollisimman pitkään neutraalina ja etäisenä, ei ole niin suurta vaaraa sortua suin päin tulkitsemaan muita ihan väärin. Harmillisesti tämä tietty antaa minusta joskus hyvin töykeän ja omahyväisen kuvan.

Varautuneisuus varmasti kumpuaa siitä, että olen kuitenkin tarpeeksi monta kertaa saanut tavalla tai toisella nenääni sosiaalisessa kanssakäymisessä ja joko tarkoituksellisesti tai epäsuorasti saanut kuulla syitä, miksi en ole ihan samanarvoinen muiden kanssa. Kun valmiiksi huonon itsetunnon kanssa painiskeleva ihminen saa toistuvasti muistutuksia omista puutteistaan ja vioistaan, normaalit odotusarvot hämärtyvät. Tuntuu siltä, ettei ole enää edes oikeutettu ansaitsemaan samaa kuin muut, tai ettei epävarmoissa tilanteissa yrittäminen edes kannata.

Ilkeys ja itsekkyys ovat osa pohjimmaista ihmisluontoa. Kysymys on ainoastaan siitä, miten ja millaisissa tilanteissa nämä ominaisuudet tulevat esiin. Jokainen osaa tarvittaessa kohdella muita julmasti. Minäkin. Tässä tapauksessa ei olekaan järin rohkaisevaa tietää, mihin itse kykenee.