Tähteitä

Olen tavallaan hyväksynyt jo sen, että epäonnistuin parinhaun päävaiheessa. Päävaihe alkaa joskus teini-iän kokeiluilla ja jatkuu ehkä aina opiskeluajan loppuun asti. Jos tuona aikana ei onnista, muuttuvat olosuhteet aika radikaalisti ja vapaa tarjontakin vähenee selvästi. Siinä missä tuo ensimmäinen vaihe tarjosi tavallaan lähes automaattisesti jatkuvia potentiaalisia sosiaalisia kontakteja, työelämän vaiheen alkaessa näin ei ehkä enää olekaan. Ei ainakaan minun kohdallani.

En tosiaan oikein tiedä, missä edes saattaisin kohdata sopivia kumppaniehdokkaita. Ja vieläpä siten, että olisin edukseni ja pystyisin herättämään jonkinlaista mielenkiintoa. Ne paikat ja tilanteet ovat kovin niukassa. Baarit ovat mitä ovat, tiedetään. Kuitenkin esimerkiksi jonkin naisvaltaisen harrastuksen ottaminenkin tuntuu yhtä lailla huonolta ja läpinäkyvältä idealta. Ja kun ongelma lopulta kuitenkin kiteytyy siihen, että ulkoinen olemus ei säväytä, ja läppäkään ei lennä, niin eväät kanssakäymisen luomiseen ovat vähissä.

Pohdiskelin myös sitä, miten vaativaksi mahtaakaan itsenäinen ja määrätietoinen ihminen tulla eläessään useita vuosia yksinään. On varmaan myönnettävä, että ajan myötä suvaitsevaisuus omista hyviksi koetuista näkemyksistä poikkeaville mielipiteille vähenee jonkin verran. En usko, että jaksaisin kovin kauan katsella sellaista puoliskoa, jonka loogisrationaalinen ajattelu kulkee ihan eri radoilla kuin omani, vaikka tämä muuten olisi miten mukava persoona hyvänsä.