Mitäs sitten?

En tiedä, miksi edes vaivaudun käymään yökerhoissa. En osaa sanoa, koska viimeksi olisin viettänyt oikeasti todella hauskan illan. Viikonloppuisin kuitenkin viimeistään lauantaina paukahtaa alitajuntaan ajatus, jonka mukaan on parempi edes lähteä yksin ryyppäämään kuin jäädä yksin kotin. Muutoin todennäköisyys sille, että tapaisin uusia ihmisiä, on puhdas nolla. Joten sinne sitten mennään, katsomaan miten muut pitävät hauskaa, ja seuraamaan kateellisena vierestä, miten pelimiehet piirittävät tyttöjä.

Itse olen useimmiten kuin ilmaa muille, muutamia huvittuneita katseita lukuunottamatta. Saattaa joku ylipainoinen pullukka joskus asettua lähistölle tunnustelemaan. En osaa itsekään enää hymyillä. Paikan valinnassakin on ongelmia. Jos menen ikäisteni mestaan, suurin osa muista asiakkaista taitaa kuvitella, ettei minulla ole ikää sinne. Jos taas ängen paikkaan, jossa ikäraja on alhaisempi, tunnen olevani kuin setä lastentarhassa.

Joitain asioita ei vain voi muuttaa.