Taidetta taidotta

Lähdin katsomaan uutta Indiana Jonesia varsin vaatimattomin odotuksin. Ne vanhemmat leffat olivat yksinkertaisesti niin rautaa, että olisin jokseenkin tyydytetty, mikäli neljännessä filmissä olisi edes hitusen sitä tuttua Indy-seikkailun fiilistä. Matkalla teatteriin kävin sapuskalla, ja eiköhän tarjoilija unohtanut tyystin, että olin pyytänyt laskun. Olin jo myöhässä näytöksestä, kun pääsin viimein lähtemään ravintolasta. Teatterilla odotti vielä iloisempi yllätys. Juuri sillä hetkellä oli alkamassa pari muuta leffaa, joten lippuluukuilla oli karmeat jonot. Eli missasin sitten vielä ainakin kymmenen minuuttia lisää. Kosminen vittuilija kiusaa näemmä kesälläkin...

Entäs itse elokuva? No, olihan siihen takuuvarmasti poimittu kaikki edellisistä filmeistä tutut komponentit. Koko ajan oli vähän sellainen valju kopioinnin maku suussa. Aika kultaa muistot ja silleen. Mitään uutta ja mullistavaa oli turha hakea tarinankin ollessa vain juuri ja juuri riittävä. Loppu herätti hieman ristiriitaisia tuntemuksia.

Smart People taas on pienemmän budjetin tekele, jonka houkutti katsomaan ainoastaan näyttelijälistasta silmiin osunut Ellen Page. Valitettavasti joukossa oli myös Sarah Jessica "Ih-hah-haa" Parker, mutta päätin purra hammasta. Vaikkakin välillä turhan artsy (mietin varmaan 10 minuuttia tälle sanalle kunnollista kotimaista termiä, mutta luovutin), elokuvalla oli hetkensä ja oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Ellen Page oli oma suloisen lapsenkasvoinen androgyyni-itsensä.

Tämä jälkimmäinen raina palautti muuten mieleen yhden ikuisen kysymyksen: Miksi oi miksi elokuvien pääosatyttöset ja toisinaan poikasetkin opiskelevat aina vain ja ainoastaan joko kirjallisuutta tai runoutta? Oli kameran edessä elämää ihmettelevä teini sitten luuseri, mallioppilas tai pahis, siellä se istuu luennolla tulkitsemassa jotain syvällistäkin syvällisempää teosta, josta revitään loputtomasti symboliikkaa, vaikka kirjailijakin jo nauraa leukaluuhunsa haudassaan.