Tyhjiä sivuja

Sitä joskus peruskouluaikoina kuvitteli satunnaista kiusaamista sietäessä ja myöhemmin niiden suosittujen tyyppien elämää sivusta seuratessa, että vielä joskus koittaa aika, jolloin voin vahingoniloisena katsella ympärilleni, ja huomata, etteivät ne pahikset koskaan saavuttaneet elämässään mitään.

Nyt niillä on työpaikat (ei ehkä meikäläisen arvoasteikolla kummoiset), omat asunnot, elämänkumppanit ja ehkä lapsiakin. Itseäni kun katson peilistä, niin näen sen saman pienen pojan, joka silloin kymmenen vuotta sitten vakuutteli itselleen olevansa jollain tavalla niitä muita parempi. Rooli ei ole muuttunut miksikään.

Mihin minä olen taipaleellani päässyt? En mihinkään. Junnaan paikallani, yksin liukkaassa ylämäessä, valun vähitellen alas taaksepäin. Mikä meni pieleen? Luulin sinisilmäisesti, että kunnollisuus palkitaan, ja että minäkin saisin lopulta helposti kaiken, jota olen muita kadehtien haikaillut. Tunnen itseni petetyksi, kunnes taas tajuan, että itsehän minä olen valintani tehnyt. Kukaan muu ei ole elänyt elämääni puolestani.