Ajan vanki

Muistan, kun lapsena monesti istuin vanhempieni kanssa mökillä ikkunan ääressä. Oli hämärtyvä kesäilta, aurinko oli jo laskenut. Meri oli tyyntynyt, ja joskus pinnan yläpuolella leijui usvaa. Tunnelmassa oli jotain epätodellista. Söimme juuri savustettua haukea, jonka isä oli pyydystänyt, tai katiskasta saatuja ahvenia. Vanhemmat kertoivat juttuja omasta nuoruudestaan ja minä kuuntelin hartaasti. Nuo olivat oikeasti hienoja hetkiä. Sellaisia, joista en luopuisi mistään hinnasta.

Olen aina ollut hiljainen kuuntelija. Tulen aina olemaan.

Joskus mietin, olisinko onnellisempi, jos eläisin aikana, jolloin luontoa vielä kunnioitettiin. Aikana, jolloin ei vielä ollut kaikkea tätä hengetöntä materiaa. Aikana, jolloin kaikelle ei ollut vielä selitystä. Oli vielä olemassa jotain suurta ja tuntematonta. Ehkä sisälläni on väärään ulkokuoreen syntynyt pieni löytöretkeilijä. Luonnonlapsi. Vai onko menneisyyteen tähyily ja paremman maailman haikailu ainoastaan toivoton pakomatka arjen realiteeteista?