Haavoja

Kesätauko ei taida olla vielä kokonaan ohi, mutta tämä nyt on näitä...

"Voidaanhan me silti olla kavereita."

Niinhän sitä luulisi. Toimisi ehkä kenen tahansa muun kohdalla, ei minun. Tämä tapaus kun sattui nyt olemaan niitä ainoita positiivisia juttuja pitkään aikaan, vaikkei edennytkään juuri mihinkään, paitsi päiväunissani. Joo, ollaan vaan. Siinä samalla saan sitten tyhmänä elätellä olematonta toivoa. Elättelen sitä toivoa huomaamattanikin, vihaan menetyksiä ja häviämistä. En suostu tajuamaan ikäviä tosiasioita. Pääni ei halua katsella, miten jokin minulle kuuluva onkin jonkun vieraan kainalossa.

Kun kävelee hiljakseen neljän aikaan yöllä yksin tihkusateessa Tammerkosken vierustaa, olo ei tunnu hirveän onnelliselta. Tarkoituksella tietenkin, tehköön kipeää jos on tehdäkseen. Sattukoon niin saatanasti, jos ei muuta. Sitä yrittää miettiä, mitä muka voisin tehdä. Tekisin vain itseni lopullisesti naurunalaiseksi. Sanoit että ilman sitä toista tilanne olisi toinen, mutta ehkä vain siksi, ettet halunnut sanoa pahasti. Turhauttavaa, repisin itseni kappaleiksi, jos voisin.

Ja silti haluaisin sinut vaikka ihan vaan kaveriksi...