Matkailua

Pikkutauko taas. Käyn vähän seikkailemassa rajojen ulkopuolella.

Minä nyrkkeilysäkki

Antaa palaa vaan, kosminen vittuilija...

Pakkohan se oli lähteä näin Tammerfestien aikaan yksin jonnekin roikkumaan. Lauantaina ei voi kuitenkaan mennä minnekään, ja tututkin olivat menossa epäkiinnostaviin paikkoihin. Takaisin vakiomestoille, halpaa kaljaa. Tällä kertaa ei tarvinnut edes törmätä vanhoihin tuttavuuksiin.

Tyttö tanssi antaumuksella. Katselin, ja välillä tyttö katseli hymyillen takaisin. Näytti kuitenkin kovasti sellaiselta, joka vain imee itselleen huomiota flirttailemalla ahnaasti. Pian sen viereen änki joku mies. Oli poikaystävä tai ei, niin se tytön lopulta vei. Eipä minusta ainakaan olisi ollut sille kilpailijaksi. Katselin kahta aasialaista tyttöä. Toinen niistä oli tosi nätti. Juttelivat toisilleen ja katsoivat takaisin. Molemmat, hymyillen. Pian joku jätkä vangitsi ensimmäisen, kaveri perässä toisen. Kävelin pois.

Enhän mä mitään muuta odottanutkaan.

Täällä taas

Jaaha, vaadittiin näemmä useampi kirjoitus, ennen kuin blogilista pääsi taas kärryille.

Lusikalla annettu

Satuin vahingossa istumaan telkkarin ääressä, kun sieltä tuli jokin mielenkiintoiselta vaikuttanut dokumentti maalaisjunttijenkeistä, jotka asuivat köyhällä ja jälkeenjääneellä Appalakkien seudulla. Ohjelma koukutti välittömästi. Karua elämää, karuja ihmisiä.

Dokkari oli jaettu kolmeen osaan, enkä todennäköisesti olisi ollut näkemässä jatkoa, joten päätin kaivaa siitä vähän tietoja. Kyseessä oli David Sutherlandin tuottama kuusituntinen Country Boys, jossa kerrotaan kahden nuoren pojan vaikeasta koulutaipaleesta kohti täysikäisyyttä. Positiivisena yllätyksenä dokumentti oli katsottavissa ihan kokonaan PBS:n nettisivuilta. Bonusmateriaaliakin oli tarjolla.

Nuhjuinen takapajula, hitaat tavarajunat, ongelmaiset ihmiset, hidas ja epäselvä englannin mongerrus, asuintrailerit, minimipalkkatyöt, surkeat autot ja avolavapakut. Kuulostaako tylsältä tai kammottavalta? Suosittelen silti.

Pariutumisen kaavoja

Aika hassua. Kaikissa tytöissä, joihin olen ulkonäön puolesta ihastunut, on ollut tietynlaista samankaltaisuutta. Yksityiskohdiltaan ehkä hyvinkin erilaisia, mutta kuitenkin kuin samalla muotilla luotuja. Tekisi mieleni jopa kuvailla, mutta taitaa olla parempi, että en sitä tee. No tuossahan ei sinänsä ole mitään erikoista. Eräs kaverikin kerran huomautti, että eipä ole ollenkaan epäselvää, millaisten naisten perään olen.

Mikä tekee asiasta mielenkiintoisen on se, että tarkoitin tässä nyt juuri niitä harvoja tyttöjä, joilta on tullut myös vastakaikua. Kahta tai kolmea voisi joku luulla samaan sukuun kuuluviksi. Viimeisin ihastus on kuin kahden aikaisemman risteytys...

Mielikuvasurffailua.

Voiko olla pelkkää sattumaa, että fyysisesti samankaltaiset ihmiset tällä tavoin kiintyvät juuri samoihin tai samanlaisiin vastapuoliin? Taisin jo joskus aikaisemmin kirjoittaa siitä, miten pariskuntien osapuolet usein näyttävät jollain tapaa toisiltaan. Eihän samanlaisten kuorten sisältä silti kovinkaan usein löydy samanlaista mieltä? Hämmentävää kerrassaan.

Vikaa

Eikä blogilista edes huomaa että tämä on päivittynyt. Kenties jokin hienovarainen vihjaus?

Tupla tai kuitti

Päätin sitten, että noissa parissa vakiopaikassa ravaaminen saa riittää. Valitsin baarin, jossa en ole käynyt varmaan pariin vuoteen. Ennen kaikkea baarin, jossa en varmasti törmäisi ainakaan tähän yhteen tyttöön. Yeah right. Sinnehän se ilmestyi melko pian. Näin, mutta en ollut huomaavinani. Poissaolollaan loistivat olallekoputukset, yllätys. Toista kertaa en enää nähnyt, taisivat lähteä pois. Turha arvuutella lähdön syitä.

Haista paska, kosminen vittuilija. Etkö parempaan pysty?

Haavoja

Kesätauko ei taida olla vielä kokonaan ohi, mutta tämä nyt on näitä...

"Voidaanhan me silti olla kavereita."

Niinhän sitä luulisi. Toimisi ehkä kenen tahansa muun kohdalla, ei minun. Tämä tapaus kun sattui nyt olemaan niitä ainoita positiivisia juttuja pitkään aikaan, vaikkei edennytkään juuri mihinkään, paitsi päiväunissani. Joo, ollaan vaan. Siinä samalla saan sitten tyhmänä elätellä olematonta toivoa. Elättelen sitä toivoa huomaamattanikin, vihaan menetyksiä ja häviämistä. En suostu tajuamaan ikäviä tosiasioita. Pääni ei halua katsella, miten jokin minulle kuuluva onkin jonkun vieraan kainalossa.

Kun kävelee hiljakseen neljän aikaan yöllä yksin tihkusateessa Tammerkosken vierustaa, olo ei tunnu hirveän onnelliselta. Tarkoituksella tietenkin, tehköön kipeää jos on tehdäkseen. Sattukoon niin saatanasti, jos ei muuta. Sitä yrittää miettiä, mitä muka voisin tehdä. Tekisin vain itseni lopullisesti naurunalaiseksi. Sanoit että ilman sitä toista tilanne olisi toinen, mutta ehkä vain siksi, ettet halunnut sanoa pahasti. Turhauttavaa, repisin itseni kappaleiksi, jos voisin.

Ja silti haluaisin sinut vaikka ihan vaan kaveriksi...