Mä en enää leiki

Olen niin kyllästynyt noihin pintaliitobaareihin (ja baareilla tarkoitan tässä lähinnä yökerhoja, en mitään istuskelujuottoloita). Muunlaisissa en silti osaa iltaani viettää, ellei mukana ole tavanomaista parempi kaverisakki. Pariutuneet kaverit kuitenkin pyrkivät jo tarkoituksella niihin tylsempiin paikkoihin, joissa ei näin sinkkuna voi edes kuvitella törmäävänsä varteenotettaviin vastakkaisen sukupuolen edustajiin.

Pintaliitopaikassa tällainen vaatimaton nörttipoika ei ole mitään. Ei vaikka yrittäisi vähän metroseksualisoida. Kukaan ei erehdy edes ottamaan kunnon katsekontaktia. Vaikka onnistuisikin bongaamaan edes suunnilleen samassa liigassa painivan tytön, senkin ympärillä on valmiiksi jo ainakin kolme kriteerit täyttävää trendimiestä. Millä minä kenenkään kanssa kilpailisin?

Onko muka reilua, että meille kaikille on annettu tiettyjä positiivisia ajatuksia ja tunteita, mutta vain osalle todellisia mahdollisuuksia käyttää niitä, nauttia niistä ja jakaa niitä jonkun toisen kanssa?

Enkö voisi saada hymyä kasvoilleni muutenkin kuin laittamalla hyvää musiikkia soimaan, sulkemalla silmät ja lakkaamalla kokonaan ajattelemasta...

Mikä minä olen?

En yleensä jaksa kiinnostua meemeistä, mutta tällä kertaa en voinut vastustaa kiusausta. Tai eipä tämä oikeastaan varsinainen meemi ollut. Tuli vaan vastaan.

"You are Apocalypse now. You are a rogue wanderer on the winding river of life, searching after your shadow self."

Noin muutti nerokas algoritmi kymmenet vastaukseni elokuvaksi. Täytyypä sanoa, ettei välttämättä mennyt kovin pahasti pieleen. Tuo filmi saattaa hyvinkin kuvastaa melko tarkasti meikäläisen mielenlaatua.

Juuret irti

Vaikea sanoa, mistä päin sosiaalista elämääni pitäisi katsella, ettei se näyttäisi niin hirmuisen säälittävältä. Toki tiedostan sen itsekin, mutta en oikein keksi keinoja tilanteen korjaamiseksi. Itsepäiset valintani tuntuvat vain lukitsevan minua pysyvämmin neljän seinän sisälle. Moni saattaa ymmärtää minua väärin, mutta minkäs sille voin.

Päätin kuitenkin lähteä Eurooppaan lomailemaan, oli matkaseuraa tai ei. Jos ei nyt tule lähdettyä, niin koska sitten. Vähän jänskättää, mutta aina sitä on ennenkin omillaan pärjäilty. Seikkailuhengellä.

Viihdykettä

Ai niin. Se espanjankielinen leffa, jonka kävin katsomassa, oli tietenkin Guillermo del Toron ohjaama El Laberinto del Fauno, lontooksi Pan's Labyrinth. Vaikka tarinassa (tiivistelmän voi kukin halutessaan etsiä netistä tai lukea aikanaan videon takakannesta) on paikoin kuoppia, eivätkä yksiulotteiset henkilöhahmotkaan juuri kehity, onnistuu leffa kuitenkin jättämään todella hyvän fiiliksen. Sen fiiliksen, joka pitää olla, kun kävelee teatterista raikkaaseen ulkoilmaan.

Elokuvassa on muutama todella voimakas kohtaus, mutta vastapainona mukavaa ja leppoisaa sadunomaisuutta. Se antaa myös tilaa mielikuvitukselle. Näyttelijät eivät olleet minulle aikaisemmin tuttuja, mutta hoitivat mielestäni hommansa hyvin. Miten voisin olla suosittelematta filmiä muillekin?

Mikä vituttaa tänään?

No se, että mandariiniin jää kiinni karsea kerros sitä valkoista sisäkuorihöttöä. Yäk.

Vahingossa huomioitua

"Herranjumala, miten sulla voi olla siellä noin paljon rahaa", kysyy rokkihenkisiin vaatteisiin pukeutunut nainen miesystävältään kurkkiessaan pankkiautomaatilla tämän vieressä. "No en ole myynyt huumeita", sanoo mies parin kävellessä kuuloaistini ulottumattomiin.

Leffassa vieressäni istuu selkeällä natiivienglannilla keskusteleva pariskunta. Leffassa puhutaan ainoastaan espanjaa, ja tekstitykset ovat suomeksi.

Kuolemalla tunnustusta

Ehkä viidenneksen olen nyt kahlannut tuota Linnaa, ja kyllähän se tyyli on kieltämättä aika omaperäinen. Toisaalta kirja ajoittuu kuitenkin hyvän matkaa menneeseen aikaan, joten en oikein osaa vielä päättää, miten paljon irrationaalisuudesta voidaan laskea pelkän tyylin piikkiin. Juuri se, että ihmiset, tavat ja kaikki on niin täysin erilaista nyky-yhteiskuntaan verrattuna, tekee noista vanhoista klassikoista vähän vaikeita sisäistää. Mielikuvituksen varaan jää vähän liikaakin. Ei tiedä, mitä kaikkea kirjailija on kuvannut totuudenmukaisesti ja kuinka suuri osa on jotain aivan muuta. En ole muutenkaan ollut koskaan mikään arkisen historian ystävä.

En muuten mielestäni kovin helposti ota vaikutteita muista kirjoista. Jos kirjoittaisin jotain vakavissani, jaksaisin kyllä uskoa omaan tyyliini. Kopioimalla tekisin vain huonosti jotain, mitä joku on jo aikaisemmin tehnyt. Mitä hyötyä siitä olisi? Toisaalta ihmettelen kovasti, miten ihmiset esimerkiksi säveltävät uutta musiikkia. Itse kun olen joskus ajankulukseni vääntänyt tietokoneella jotain, olen huomannut lopulta käyttäneeni jotain olemassaolevaa melodiaa. Ehkä täytyy vaan olla tarpeeksi lahjakas keksiäkseen jotain täysin uniikkia.

Ilmataistelu

Päätin noutaa vähän raitista ilmaa. Huoltoasemalta, fillarini kumeihin. Vaan niinpä näytti jokunen muukin päättäneen. Varmaan kymmenen ihmistä parveili siinä ilmaletkun ympärillä. Kärsimättömänä polkaisin tietty toiselle asemalle, jonka ilmauspaikalla ei ollut ristin sielua. Kun olin iskenyt letkun kiinni venttiiliin, ymmärsin miksi. Eihän sieltä mitään ilmaa tullut. Päinvastoin, puristellessani turhaan kahvasta, viimeisetkin ilman karkasivat. Sain lopulta taluttaa kaksipyöräiseni takaisin sinne ensimmäiselle huoltsikalle.

Suihkuni kummittelee. Se päätti jostain syystä päästää tuolla lorauksen vettä ihan itsekseen...

Yksi ilta

Ensin pitää ottaa vähän pohjia, vaikka väsyttääkin jo valmiiksi. Musiikin saa valita ihan itse, kun ei kerran ketään muita ole lähdössä. Neljän seinän sisällä kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta, fiilis nousee, jalka lyö tahtia.

"Älä jännitä, älä ole niin kireä, yritä vähän hymyillä." Kiertelen baaria ympäri lasi kädessä, kunnes on pakko etsiä istumapaikka. Yksin istuminen on vaivaannuttavaa, mutta minkäs teet. Yritän etsiä sopivaa silmäparia, mutta kaikki katsovat vain jonnekin muualle. Yritän katsella vähän riman altakin, turhaan.

Tarpeeksi mones juoma menossa. Tarpeeksi kauan haravoitu katseella ympäristöä. Ei mitään, niin kuin yleensä. Kerran luulin, että minua katseltiin tiiviisti, mutta luulin väärin. Baarin lasienkerääjäkään ei enää katso päin. Luovutusmieliala iskee lopulta, en jaksa enää uskoa. En enää tiedä, miltä ilmeeni näyttää sillä hetkellä.

Hyvissä ajoin narikkaan, ulos kävelemään. Lyhyen matkan päässä hyppään taksiin, ja kuljettaja vie minut kotikulmille. Ei sanaakaan. En mene kotiovelle asti, vaan haluan kävellä vielä vähän matkaa. On viileää. Saavun kämpille, kirjoitan tämän.

Pikahaaveilua

Mielikuvitus tykkää välillä vaeltaa. Nytkin ollessani suihkussa, elin ajatuksissani läpi vallan mielenkiintoisia tapahtumia...

Valitin töissä, että työni ei ole tarpeeksi haasteellista. Niinpä pomoni tarjosikin välittömästi mahdollisuutta lähteä Saksaan muutaman kuukauden keikalle. Kuinka ollakaan, löysin nahkahousumaasta iki-ihanan tytön, josta en halunnut päästää lopulta ollenkaan irti. Päädyin sitten lopulta tuomaan tytön mukanani takaisin Suomeen. Seuraavassa mielikuvassa olimmekin jo tytön kanssa vanhempieni mökillä, ja harmittelin kommunikoinnin hankaluutta. Tyttö puhui ainoastaan saksaa ja jonkin verran englantia, isäni ei oikein kumpaakaan.

En ole varma, miten kauan seisoin suihkussa.

Moi

Kirjastosta tarttui mukaan Kafkaa. Nyt ajattelin lukea sitä.

Autopilotilla

Nyt alkaa taas ote lipsua vuorokausirytmistä. Vapaa-aika tuntuu haihtuvan ilmaan. Olo on kuin sellaisessa metalliromupuristimessa aamun ja illan välissä. Taidan kyllä tietää, mitä kaipaisin. Tarvitsisin rohkeita valintoja ja nopeita ratkaisuja. Ei tietenkään mitään päätöntä vaikkapa raha-asioissa, vaan vähän ennalta-arvaamattomuutta sellaisissa arkisissa jutuissa.

"Lähtisinkö uimaan tai kirjastoon. No nythän mä olen jo menossa, sen sijaan että istuisin vieläkin näyttöruudun edessä lukemassa turhanpäiväisiä uutisia. Huomenna vois käväistä kaupungilla ja sunnuntaina leffassa. Aika hierojalle on pitänyt varata jo ajat sitten."

Olen todellakin varoittava esimerkki passivoituvasta nuoresta sukupolvesta. Ja valitettavasti huomaan olevani välillä täysin voimaton korjaamaan tilannetta, vaikka ne muutamat järkevät aivosolut asian tiedostavatkin. Elämäni keskittyy liikaa pelkästään pääni sisälle.

Vastakohtia

Meillä on töissä yksi sellainen jumalattoman pitkä nainen, joka ei mittaansa juuri häpeile. Korkokengät jalassa sen haaroväli taitaa olla suunnilleen meikäläisen rinnan korkeudella. Katselen aina huvittuneena, miten tuo nainen koikkelehtii käytävää pitkin kilometrikoivillaan viuhtoen. Vielä jonain päivänä näen sen tulevan aamulla töihin Smartilla.

Popsi popsi porkkanaa

Tuntuu siltä, että olen melko harvinainen yksilö ruokailutottumustenikin suhteen. Ensinnäkin inhoan syömistä valtaisan ihmispaljouden keskellä. Liittyy toki osittain siihen, etten muutenkaan pidä ihmispaljouksista. Ja tietty inhoan jonottamista, joka on välitön seuraus liian suurista ihmislaumoista. Safkaan paljon mielummin rauhallisessa ilmapiirissä.

En myöskään kaipaa intensiivistä keskustelua ruokailun lomassa. Jos edessä on iso lautasellinen ruokaa, niin sen tyhjentämiseenhän menee tunti, jos erehtyy liikoja jutustelemaan. Hitaat syöjät, jotka selittävät koko aterioinnin ajan jotain, ovat rasittavia. Niitä saa lopulta odottaa vielä kauan, kun oma lautanen on jo nuoltu puhtaaksi.

Siksipä päädynkin aika usein syömään yksin pahimman lounasruuhkan jälkeen. Suomalainen lounas on muutenkin turhan aikainen.

Hyvä Suomi!

Juha Mieto, Pertti Salovaara, Tanja Saarela, Mikko Alatalo, Maria Guzenina-Richardson, Saara Karhu, Tommy Taberman, Marko Asell...

Siinä muutamia poimintoja meikäläisen poliittisesta suosikkitiimistä. Voin jo etukäteen ilmoittaa olevani todella iloinen ja tyytyväinen jos he tulevat valituiksi. Haluan kiittää kaikkia vaalikampanjoihin osallistuneita ja ennen kaikkea niitä äänestäjiä, jotka päästävät tämän tehojoukkion penetroitumaan maamme johtoytimeen. Pistetään sitten neljän vuoden päästä vielä vähän paremmaksi.

(No oikeasti kirjoitin tämän, kun tulokset olivat jo tiedossa.)

Tää on niin tätä

Sitä voi tarkastella omaa elämäänsä niin monelta eri kantilta. Liekö sitten heikkoutta, jos päätyy aina surkuttelemaan niitä heikommalla tolalla olevia puolia. Miksi juuri ne puuttuvat asiat tuntuvatkin aina kaikkein tärkeimmiltä? Ehkä ne ovat, ehkä eivät. Toisaalta menee helkkarin hyvin, mutta silti löytää itsensä välillä aamulla sängystä miettimästä, miksi sitä vaivautuisi edes nousemaan ylös.

Olen tainnut pienestä pitäen olla liian hyväuskoinen ja sinisilmäinen. Pidän kaikesta huolimatta jotenkin liian itsestäänselvänä sitä, että oikeudenmukaisuus voittaa lopulta aina ja kaikki saavat oman osansa. Taitaa olla aika kaukana totuudesta. Vaikka elämän epäreiluuksia onkin tullut vastaan vuosien varrella, ei niitä osaa vieläkään tarpeeksi varoa. Ne jyräävät aina suoraan yli.

Homoneekerit ulkoavaruudesta

Vielä kymmenen kauden jälkeenkin South Park jaksaa yllättää. Oikeastaan se on vain parantunut, ideaa on tullut enemmän. Jos elät edelleen siinä luulossa, että kyseinen sarja on pelkkää teini-ikäisille suunnattua ylettömän roisia huumoria, olet pahasti väärässä. Toki suuri osa sisällöstä on juuri sitä, mutta juju onkin siinä, mitä kaikkea huumorin taakse voidaan verhota. Harmi että juuri ne, joiden pitäisi ehdottomasti katsoa tätä sarjaa, eivät todennäköisesti ole siitä kiinnostuneita. Ehkä se kuitenkin iskee jonkinlaisen vesileiman nuoreen sukupolveen.

Meikäläinen arvostaa kovasti sellaisia yksittäisiä henkilöitä tai isompia ryhmiä, jotka ovat tavalla tai toisella nostaneet itsensä arvostettuun asemaan ja osaavat sitten käyttää näkyvyyttään oikealla tavalla hyväksi vaikkapa tuomalla esiin arkaluontoisempiakin puheenaiheita. Nyky-yhteiskunta on kaikesta huolimatta niin kovin vakava, kireä, harmaa, säännöstelty ja tekopyhä, että naurettavienkin tabujen saaminen julkiseen käsittelyyn vaatii vähän nokkeluutta.

Se tulee sittenkin

Tänään oli oikeastaan vuoden ensimmäinen päivä, joka herätti pieniä toiveita mahdollisesta kevään tulemisesta. Aurinko suorastaan lämmitti, ja lumetkin ovat kadonneet mukavan nopeasti. Teki mieli kaivaa shortsit kaapista ja siirtyä parvekkeelle juomaan kaljaa. Kyllä siinä olisi yhden ehtinyt juoda, ennen kuin äijästä olisi tullut kylmempi kuin oluesta.

Auringonvalon voimaa ei yksinkertaisesti voi korvata millään. Vaikka olen syönyt mielestäni koko talven monipuolisesti ja nappaillut jos jonkinlaista lisävitamiinia, olo on näinä viime päivinä ollut paljon pirteämpi. Täytyypä ottaa tavoitteeksi lenkkeilykauden aloittaminen tällä kertaa aikaisemmin kuin yleensä.

Mietoa äijäenergiaa

Pieni tauko iski taas tämänkin blogin kohdalle. Ei sitä aina jaksa hakeutua suureen intternettiin ilman järkevää syytä, varsinkin jos on reissussa. Samalla tulin huomaamattani boikotoineeksi kansainvälistä naistenpäivää, mikä ei juuri nyt tunnu kovin isolta vahingolta. Ehkä hyvitän välinpitämättömyyteni joskus tulevaisuudessa, jos jostain ilmestyy taas sopivia kannustimia. Niin, juuri niitä, joilla isketään hevoseen vauhtia.

Minä en edelleenkään ajatellut äänestää, joten antakaa mun nyt helvetissä käydä rauhassa kaupassa. Mua ei kiinnosta ne pienet lappuset ja juttutuokiot, joita joka perkeleen ääntenkalastelija haluaa siinä matkalla tarjota. Postilaatikostakin löytyi vaalimainoksia, joissa joku vanha kääpä lupaa ajaa opiskelijoiden etuja. Varmasti ihan sattumalta jaettu juuri tähän opiskelijataloon.

Yritän olla kiehumatta, mutta lämpö nousee väkisinkin, kun laskeskelen, miten monta julkkista tälläkin kertaa pääsee käsiksi meidän tavisten palkkapusseista ryövättyihin seteleihin. Vasta nyt, kun on ollut jonkin aikaa kunnolla työelämässä, alkaa tajuta hyvinvointiyhteiskuntamme verotuksen kovan todellisuuden.

Melkein Hendrix

Päätin juuri ostaa kitaran.

Päin mäntylää

Enhän minä oikeasti lue roskauutisia, mutta tällainen lävähti ihan vahingossa silmille:

"Paremmin tutustuttuani huomasin, että hän ei olekaan sopiva minulle. En halunnut lähteä muuttamaan häntä, Jasmin Mäntylä toteaa."

On siinä tytöllä kova usko itseensä, jos kuvittelee noin vain voivansa muutella ihmisiä. Vai olisiko sittenkin niin, että Jasmin on katsellut vähän liikaa televisiosaippuaa ja lainasi kommenttinsa sieltä ihan huomaamattaan.

"Jasmin kertoo, että ex-miesystävä oli mustasukkainen ja liian takertuva."

Niin. Kukapa nyt voisi olla luottamatta Jasminin kaltaiseen vakaaseen nuoreen naiseen, joka ainoastaan vähän flirttailee muiden miesten kanssa. Tokihan uroille pitää voida välillä vähän tissivakoa näyttää.

Epätravelleri

En keksi, minne lähtisin kesälomallani. Vai kannattaakö lähteä yleensä minnekään? Onko se viikon palloilu jossain etelämpänä tuhannen euron arvoista (varovainen kokonaishinta-arvio käyttörahoineen kaikkineen). Ehkäpä epäröin vain siksi, että pieni materialisti sisälläni pui uhkaavasti nyrkkiä, eikä aineettomia elämyksiä puoltava kaveri uskalla sanoa sanaakaan. Tonnilla saisi vaikka mitä kivaa. Lomareissusta taas jää pelkkä muisto ja muutama kuva.

Erään matkatoimiston mainos käski lähtemään, ennen kuin on liian myöhäistä. Se pätee ehkä eksoottisempiin kohteisiin, joihin meikäläisellä ei joka tapauksessa ole nyt varaa. Vaikka tietyissä Aasian osissa päivittäinen elämä olisikin halpaa, lennot sinne maksavat puolikkaan munuaisen verran. Eikä minusta muutenkaan taitaisi tulla todellista reppureissaajaa. Tarvitsisi vielä hyvän matkakumppaninkin, jollaista ei nyt ole näköpiirissä.

Eurooppaan joutunen jäämään, jos itseni matkaan lähetän.

Jos taivaalta sataisi rahaa

Pörssi näyttää tulevan vauhdilla alaspäin vähän joka suunnalla. Onneksi päätin lunastaa vähäiset sijoitukseni melko ajoissa (ei ole pääomaa eikä pinnaa kovin pitkäaikaiseen sijoittamiseen). Nyt sitten odotellaan, koska uskaltaa taas ostaa. Tuskin tästä kovin pitkä alamäki tulee. Tässä kohtaa joku omaisuutensa menettänyt kotimeklari naureskelee hiljaa itsekseen...

Kummitätini uusi mies (ei siis varsinainen kummisetä) sanoi aikanaan, että pörssikeinottelu, optiot ja muu vastaava eivät ole mitään oikeata työtä. Oikeassahan hän oli, pelkkää uhkapeliähän rahalla leikkiminen aina on. Vaan minkäs teet, maailma muuttuu. Ruumiillisen työn arvostus vähenee koko ajan. Sillä ehkä elättää itsensä, mutta mainetta ja mammonaa haaliakseen täytyy keksiä jotain aivan muuta.

Silti olen kyllä sitä mieltä, että jokaisen pitäisi elämässään tehdä hetken kunnon paskahommia. Niissä oppii vähän nöyryyttä ja suhteellisuudentajua. Tekisi niin hyvää monelle liian rikkaalle räkänokalle.

Kissanpentu öisessä sateessa

Eipä tainnut se hymy tosiaan pitkään meikäläisen kasvoilla pysyä. Vaikka en hyvistä hetkistä - olivatpa ne sitten miten olemattomia tahansa - luopuisi mistään hinnasta, tuntuu siltä, että palaaminen siihen samaan vanhaan paskaan on kerta toisensa jälkeen raskaampaa. Takaraivossa kummittelee aina tuoreeltaan pieni muistutus siitä, mitä kaikkea elämä voisi oikeasti pitää sisällään.

Jos ei tietäisi paremmasta, ei olisi koskaan syytä olla onneton. Vaan jos pääsee aina välillä maistelemaan jotain suurempaa, tuntee itsensä petetyksi. Ei voi ymmärtää, miksi juuri omalle kohdalle on langennut se tyhjä arpa. Miksi juuri minulla menee kaikki tärkeä pieleen. Haluaisi niin kovasti, yrittää ja toivoo, haaveilee. Ei onnistu.

En kommentoi

En muista, olenko joskus ennenkin kirjoittanut samasta asiasta, mutta eipä kai toinenkaan kerta haitaksi ole. Missä tahansa kommunikoinnissa inhoan kaikkein eniten sitä, että jätetään vastaamatta. Mun puolestani saa kieltäytyä ilman syytä, sanoa asiat suoraan, arvostella rankasti tai vaikka haukkua lyttyyn, kunhan sanoo jotain. Mykäksi heittäytyminen tai täydellinen katoaminen on harvinaisen syvältä.

Tietyissä tilanteissa vastaamatta jättämisen voi tietty tulkita hyvin yksinkertaisesti, ja viesti menee varmasti perille, mutta silti jää paha maku suuhun. Toisaalta joskus vastausten puuttuessa jää täysin arvailun varaan, mistä helvetistä loppujen lopuksi kiikasti. Mielestäni asia tai tilanne ei voi koskaan olla niin epämiellyttävä, etteikö sitä voisi hoitaa jollain tavalla, sen sijaan että pakenee salaa takavasemmalle.

Irstaat aatteet

En edelleenkään suostu uskomaan, että Pikku Kakkosen (se lastenohjelma) nimi on aikanaan keksitty täysin viattomin mielin.