Kiltti ja huomaamaton

Haukotus. Lievä krapula ja muutenkin aika vetämätön olo, eilinen kun vei kaiken energian. Oli vaihteeksi ihan kiva ilta kavereiden kanssa viihteellä. Kotipaikkakunnalla on sen verran pienet piirit, että väkisinkin näkee baarissa tuttuja kasvoja.

Juutuin tanssilattialle tarkkailemaan yhtä söpöä tyttöä. Sillä oli niin uskomattoman lempeät silmät. Taisin tuijottaa vähän liikaakin. Muutaman kerran se vilkaisi suoraan silmiin ja hymyili veikeästi. En kuitenkaan saanut itsestäni irti sen vertaa, että olisin yrittänyt jutella, vaikka tyttö ihan vieressä tanssikin melkein koko ajan. Sitten siihen tulikin se pitkä ja komea tyyppi, joka omi tyttösen itselleen. Jälleen yksi hukattu tilaisuus...

Ai niin. Jossain vaiheessa samainen tyttö hymyili minulle näyttäen "peukalo pystyssä" -merkin molemmilla käsillään. Mitä ihmettä tuon olisi oikein pitänyt tulkita tarkoittavan? En osannut muuta kuin hymyillä takaisin. Jostain takaraivostani kuitenkin nousi esiin ikävän mahdollinen vaihtoehto: "tsemppiä vaan, luuseri!". En yrittänyt enää arvailla.

Mikä mahtaa olla todennäköisyys sille, että ihmiset, joista tänne kirjoitan, lukevat tekstini ja tunnistavat niistä itsensä? Varmasti häviävän pieni.

Vailla suuntaa

Olen edelleen täysin ulapalla itseni kanssa. En oikein tiedä mitä tekisin. Yrittääkö unohtaa ja haudata tylsien arkirutiinien alle kaikki nämä päässäni myllertävät mietteet, vai ehkä koettaa viedä tietyt asiat edes jonkinlaiseen päätökseen? Ehkä juuri kaikki tämä keskeneräisyys saa minut harhailemaan. En pysty keskittymään oikein mihinkään.

Pakoillakseni todellisuutta päätin käydä katsomassa Sin Cityn. En ole lukenut Frank Millerin sarjakuvaa, johon leffa perustuu, joten sain kävellä teatteriin ihan avoimin mielin ilman sen kummempia odotuksia. Pakko sanoa, että filmi teki vaikutuksen heti ensimmäisten minuuttien aikana. Brutaalia toimintaa synkässä ja kolkossa maailmassa höystettynä iskevällä huumorilla. Visuaalisesti todella miellyttävää ja erilaista. Mitäpä tuosta muuta kertomaan, ensimmäinen kunnollinen sarjakuvaleffa. Katso ja viihdy.

"Hell is waking up every god damn morning and not knowing why you're even here."

Kesäkuntoilua

Juokseminen ei tunnu enää ollenkaan pahalta. Vakiolenkin kiertää oikeastaan ihan mielellään, ja urakan jälkeen elimistön endorfiinit saavat aikaan hyvän olon. Ei tuo lenkki tosin kovin pitkä ole, ehkä 4-5 kilometriä, mutta maasto on kuitenkin kaikkea muuta kuin tasaista. Sykemittaria kokeillessa tuli myös todettua, että juoksen melko korkealla sykkeellä. Siinä 180-190 tuntumassa se pyörii. Ehkä en osaa juosta tarpeeksi hiljaa, tai sitten kuntoni vaan on niin surkea.

Rullistelu on jäänyt valitettavan vähälle juoksulenkkien takia. Pitänee yrittää löytää sillekin aikaa nyt loppukesästä. Sauvojen kanssa luistelu on yllättävän palkitsevaa. Sen lisäksi, että sauvoista on mukavasti apua vastatuulessa ja ylämäissä, saan myös liikettä jatkuvasti jumissa oleviin hartialihaksiini. Käsivoimat kuitenkin tahtovat loppua kesken pidemmillä matkoilla. Käteni pysyvät näemmä ikuisesti yhtä ruipeloina, vaikka muuten onnistuisinkin keräämään vähän massaa.

Lohdutonta painiskelua

En saa ajatuksiltani rauhaa. Viime yön taas pyörin sängyssäni yrittäen turhaan saada unta. Yksin. Mieleeni tulvivat ne kaikki pienimmätkin hetket, joina olen joskus tuntenut itseni onnelliseksi. Haluaisin sulkea pois kaikki nuo haaveet, muistot ja kuvitelmat, joilla itseäni jatkuvasti kiusaan. Tuntuu niin kurjalta maata yksin tuossa pienessä vuoteessa, kun mielessäni voin nähdä vierelläni jonkun toisenkin..

On jotenkin säälittävää, että teen tästä viimeisimmästä niin ison asian itselleni. Ihan kuin muka oltaisiin tapailtu pidemmänkin aikaa. Olen vaan kovin ymmälläni. Annoin surkean ensivaikutelman, mutta silti tavattiin kerran, toisenkin. Vilpittömiä hymyjä, mukavia sanoja sanottuna ja kirjoitettuna. Luulin, että kanssani oli oikeasti hyvä olla. En osaa tulkita, mikä lopulta esti jutun jatkumisen. Teinkö jotain ihan väärin? Enkä halua enää kysellä syitä, koska en tahdo olla perässä turhaan roikkuva epätoivoinen ruikuttaja.

Kuvittelen mielessäni sinut murskaamassa toivonrippeeni, kertomassa ne kaikkein ikävimmät syyt päin naamaa, nauraen huvittuneesti kavereidesi kanssa. Ylidramatisoin, annan itsesäälin valua päälleni... näen tilanteen kuin surullisena elokuvana. Enkö koskaan opi?

Kommentointia

Oli näemmä lipsahtanut kommenttikielto päälle. Nyt voi taas ihan vapaasti kertoa mielipiteitään tai vaikka vuodattaa karvasta kritiikkiä. Luen ehkä ihan jokaisen..

Virallinen herääminen

Eiköhän se tauko ala olla nyt ohi. Yritän parhaani mukaan kiristää päivitystahtia takaisin normaaliksi. Linkkejäkin päivitin, joskin lisämuokkauksia on varmasti vielä luvassa. Nyt sitten vaan kaikki mainostamaan ja levittämään sanaa.. Kooma on herännyt kesäuniltaan.

Yksi seuraamistani näyttää karanneen blogimaailmasta ainakin toistaiseksi. Takaisin sieltä! Moni muukin on vihjannut kyllästyneensä kotimaiseen blogi-ilmapiiriin ja bloggauksen suosion räjähtäneeseen kasvuun. Eihän bloggaus ole enää pitkään aikaan ollut mikään UG-juttu, mutta en silti näe tätä vielä minään tuulipukukansan massahuvina. Nyt vaan joutuu näkemään suuremman vaivan löytääkseen roskan seasta ne todelliset helmet.

Olisi muuten mukava tietää, millaiset ihmiset tätä blogia lukevat, mikä motivoi seuraamaan, pitävätkö omaakin blogia, ovatko mahdollisesti samalta paikkakunnalta, ja sitä rataa..

Päivä kerrallaan

Taas löydän itseni kirjoittamasta tänne. Ei ole nyt oikein muutakaan. Bilefiiliksen hakemista on turha edes ajatella. Antaa muiden juhlia, en halua olla tunnelmanlatistaja.

Minua varoitettiin, mutta halusin silti kokeilla itse. Tiesin kyllä hyvin, että hajoan kuitenkin taas joksikin aikaa palasiksi. En vaan voi muuta kuin yrittää, oli lopputulos miten surkea hyvänsä. Ehkä yritän liikaakin. Ehkä teen itsestäni säälittävän pellen.

Sääliä vihaan yli kaiken. Säälin voi lukea suoraan ihmisten kasvoilta, nähdä silmistä. Yhtä lailla näkee ivan ja huvittuneisuuden. Epäröin katsoa ihmisiä suoraan silmiin, sillä en halua nähdä mitään näistä mainituista. En halua, että he näkevät, miten arka ja haavoittuvainen olen.

Tunnen syvää katkeruutta tietynlaisia ihmisiä kohtaan. Ihmisiä, jotka voivat surutta kokeilla ja leikitellä toistensa kanssa, yhden illan kontakteissa tai pidempään, pitää hauskaa ilman että heidän tarvitsee huomata joskus olevansa ihan yksin. Ihmisiä, joille löytyy aina joku ottaja.

Kerta kerran jälkeen ymmärrän yhä paremmin sen, ettei mikään maallinen materia voi ikinä korvata niitä tunnetiloja, joita toisen ihmisen läheisyys saa minussa aikaan.

Yksin sateessa

Miten väärässä sitä voikaan ihminen olla. Kuinka pienessä hetkessä se kaikki toiveikkuus, rinnassa vihlova lämmin tunne, kesän ja auringon kasvoille nostattama hymy voikaan kadota olemattomiin. Hetken sain tuntea jälleen olevani ihminen. Julmaa kohtalon ivaa, jos kohtaloon uskoisin.

Ensimmäisen pettymyksen jälkeen luokseni saapui kuin ihmeen kaupalla pieni pelastava enkeli. Häädin mielestäni kaikki epäilykset ja tarrauduin siihen. Nyt tai ei koskaan.. kaikki tai ei mitään. Turhaan unelmoin. Isku palleaan ja niin jäi pieni poika taas maahan makaamaan.

Saan taas käpertyä yksin hämärään nurkkaani. Jossain tuolla on vielä kesä, mutta mieleni valtasi synkkä syksy. Olen ontto kuori, laahustan eteenpäin pää painuksissa. Olen jälleen kuin ilmaa kaikille muille.

En jaksa ymmärtää. Täytyykö juuri minun katsoa aina vierestä, kun muut elävät elämäänsä onnellisina toisistaan nauttien? Pitääkö minun seisoa yksin nurkassani hamaan loppuun asti? Jos vain joku opettaisi minullekin, miten olla oikeanlainen ihminen. Eikö kukaan halua löytää vaatimattoman ulkokuoreni sisältä jotain ainutlaatuista?

Kuvittelen mielessäni noiden pehmeiden huulien kosketuksen ihollani, pään lepäämässä rintani päällä, kauniin tytön nukkumassa vierelläni. Havahdun todellisuuteen, ja se raastaa jostain syvältä kipeämmin kuin koskaan aikaisemmin. En halua tuntea enää tätä epätoivoa. Onko se tosiaan niin paljon pyydetty...

Kuumankostea tilanneraportti

Älkääs jännittäkö. Täällä ollaan, joskin lämpöhalvauksen partaalla. Mun sitkeästä huonekasvistanikin on tullut kaikkea muuta kuin ikivihreä. Raukka. Vaan en helvetti valita. Kuihtukoon vaikka joka ainut vesitippa ruipelosta ruumiistani. Kesä, lämmin ja aurinko on aina plussaa.

Niin paljon olisi kerrottavaa. Niin paljon tekisi mieleni tähän sanailla. Vaan vielä ei ole juuri mahdollisuuksia päivittäiseen kirjoitteluun, joten tyydyn tekemään tämän yhden ainoan tilannekatsauksen. Teitä kuitenkin kiinnostaa. Mullahan siis on valtaisa fanaattinen lukijajoukko, joka on tärissyt jo reilun kuukauden vieroitusoireiden armottomassa otteessa. Vaan uuteen tulemiseen ei mene enää kauan. Kärsivällisyyttä.

Toisaalta voisinhan jakaa ajatuksia aivan jonkun muun kanssa. Jos vain olisi joku, joka jaksaisi kuunnella. Oikeastaan toivoin salaa jo löytäneenikin sellaisen. Vähän kuitenkin vaikuttaa siltä, että ilo oli kovin lyhytaikainen. Jokin mättää. Todennäköisesti minä, kuten yleensä, vaikka turhan optimistisin kuvitelmin koko juttu matelikin liikkeelle. Vaan mitäpä tässä, pienikin pisara onnea painaa paljon meikäläisen rutikuivassa saavissa. Tuntuu hyvältä, kun lähellä on joku. Oli se sitten aitoa tai jotain aivan muuta.

Hassua. Näyttäis siltä, että mulla on suunnilleen kerran vuodessa jokin tällainen pieni hassu yritelmä kohti syvällisempää sosiaalista yhteyttä. Aina vaan käy niin, että ne todellakin loppuvat aivan liian lyhyeen. Osaan tavallaan jo odottaa sitä vaihetta, jolloin homma pysähtyy kuin seinään.

Kaikenkaikkiaan aika neutraali fiilis. Ihan hitusen vain alakuloinen. Elämä on.